Tänään oli trapetsitaiteilijan paha päivä. Trapetsitaiteilijasta laulaa Itkevä tyttö, aika osuvaa sekin. Ei taida tuo linkki vain toimia, minne lie bittiavaruuteen ovat pojat kadonneet.
Aamulla pääsin parkkipaikalle ja sitten tipahti taivas niskaan. Tulin takaisin kotiin. Mies haki puolikkaan tabletin (tällä kertaa oli lievempi tapaus) ja peitteli minut nukkumaan. Herätti puolen päivän aikaan.
Ei. Ei enää tätä. Miksi minä.
Päätän aina kaataa ne tabletit pois, en kaada, ja sitten käy näin. Onneksi ei usein. Se purkki on ollut minulla vuoden ja vajentunut kai viiden tabletin verran. Silti. Siinä on viisi liikaa.
Entä jos tämä on muuttumaton olotila? Että ensin on hetken hyvää ja sitten kaikelta putoaa taas pohja?
Minä niin haluaisin että kaikki olisi niin kuin ennen.
keskiviikko 29. maaliskuuta 2006
sunnuntai 5. maaliskuuta 2006
Sikanopee
Kuuntelin tuossa kaulahuivia neuloessani puolikorvalla iltauutisia. Viimeisenä aiheena oli suomenkielen opetus, ja sen loppulauselmana toimittaja totesi että "nuorison mielestä slangi-ilmaisut ovat tulleet puheeseen jäädäkseen, ja niitä pitäisi saada käyttää myös ainekirjoituksessa."
Höristin korviani. Että mitä? Seuraavaksi kai saamme lukea lehdestä, että slangi-ilmaisut sekä puhekieliset ilmaukset on hyväksytty äidinkielemme virallisiin muotoihin.
Ois se niinq ihq... Joopa joo.
Siinä vaiheessa tämä yksilö täällä lakkaa tajuamasta mistään mitään. Ryhdyn virallisesti antiikiksi, kuten veljeni minua vuosia sitten vähemmän mairittelevasti kutsui. Ollaan sitten antiikkia. Antiikki on ihanaa.
Höristin korviani. Että mitä? Seuraavaksi kai saamme lukea lehdestä, että slangi-ilmaisut sekä puhekieliset ilmaukset on hyväksytty äidinkielemme virallisiin muotoihin.
Ois se niinq ihq... Joopa joo.
Siinä vaiheessa tämä yksilö täällä lakkaa tajuamasta mistään mitään. Ryhdyn virallisesti antiikiksi, kuten veljeni minua vuosia sitten vähemmän mairittelevasti kutsui. Ollaan sitten antiikkia. Antiikki on ihanaa.
perjantai 3. maaliskuuta 2006
Joku tuntee minut
Bussissa katosi taas ajan- ja paikantaju. Istuin puolitäydessä bussissa, napit korvissa ja kuuntelin jotain, olisiko ollut Viikatetta. Yhtäkkiä havahduin. Ei harmainta aavistusta missä olin hetken verran ollut. Poissa, muualla, kaukana. Pelottavaa.
Vaikea sanoa, miten tuollaiseen "hetkinen, häiriö kansainvälisessä linkkiyhteydessä" tilanteeseen pitäisi suhtautua. Toisaalta siinä ei ole mitään outoa, olen aina ollut eräänlainen narkoleptikko. Putoan pois tilanteesta, ajasta ja paikasta. Toisaalta se kuulostaa todella omituiselta. Ehkä en suhtaudu siihen millään tavalla.
---
Olin kai hetken onnellinen tänään. Tiedän, että voisin olla onnellinen suuremman osan ajasta, jos myöntyisin paremmin tietävien tahtoon. Ei se kuitenkaan olisi oikeaa. Synteettistä onnea, kuten minulle sanottiin. Aika osuvaa.
En minä halua olla onnellinen, sillä se ei ole luonteenomainen olotila minulle. Enimmän osan ajastani olen tyytyväinen olooni, onnellisuus on harvinaista. Ajatus jatkuvasta onnellisuudesta on vieras. Vähän kuin toivottaisi jonkun muun tervetulleeksi päänsä sisään. Huh. Haluan olla oma itseni, oma omituinen, puolineuroottinen, skitsahtava itseni.
Jos se ei sovi teille, menkää muualle. Hus pois.
---
Kaverin kanssa tuli juoruttua eilen puhelimessa. Tekee hyvää puhua ihmiselle, jonka tietää olevan samalla aaltopituudella ja joka tietää elämäni menneistä päivistä jotain. On hyvä puhua sellaisen kanssa, joka on nähnyt minut heikkona hetkenä itkemässä jätetyksi tulleena, jonka kanssa on viettänyt krapulapäivää samalla vuodesohvalla maaten ja huttua jutellen, jonka kanssa on puhuttu maailma halki poikki pinoon.
On sellaiselle tyypille nimikin. Sellaisia kutsutaan sanalla ystävä.
Vaikea sanoa, miten tuollaiseen "hetkinen, häiriö kansainvälisessä linkkiyhteydessä" tilanteeseen pitäisi suhtautua. Toisaalta siinä ei ole mitään outoa, olen aina ollut eräänlainen narkoleptikko. Putoan pois tilanteesta, ajasta ja paikasta. Toisaalta se kuulostaa todella omituiselta. Ehkä en suhtaudu siihen millään tavalla.
---
Olin kai hetken onnellinen tänään. Tiedän, että voisin olla onnellinen suuremman osan ajasta, jos myöntyisin paremmin tietävien tahtoon. Ei se kuitenkaan olisi oikeaa. Synteettistä onnea, kuten minulle sanottiin. Aika osuvaa.
En minä halua olla onnellinen, sillä se ei ole luonteenomainen olotila minulle. Enimmän osan ajastani olen tyytyväinen olooni, onnellisuus on harvinaista. Ajatus jatkuvasta onnellisuudesta on vieras. Vähän kuin toivottaisi jonkun muun tervetulleeksi päänsä sisään. Huh. Haluan olla oma itseni, oma omituinen, puolineuroottinen, skitsahtava itseni.
Jos se ei sovi teille, menkää muualle. Hus pois.
---
Kaverin kanssa tuli juoruttua eilen puhelimessa. Tekee hyvää puhua ihmiselle, jonka tietää olevan samalla aaltopituudella ja joka tietää elämäni menneistä päivistä jotain. On hyvä puhua sellaisen kanssa, joka on nähnyt minut heikkona hetkenä itkemässä jätetyksi tulleena, jonka kanssa on viettänyt krapulapäivää samalla vuodesohvalla maaten ja huttua jutellen, jonka kanssa on puhuttu maailma halki poikki pinoon.
On sellaiselle tyypille nimikin. Sellaisia kutsutaan sanalla ystävä.
maanantai 27. helmikuuta 2006
Mamihlapinatapai
Olohuoneessa tuoksuu hunaja, ja minä olen menettämässä otettani kirjoittamiseen.
Aamuyöllä, unessa, nuo kaksi asiaa sekoittuivat, ja näin omituista unta. Unessa aloitin jälleen uuden pienoisromaanin kirjoittamista, ja sen aloittava teema oli hunajan tuoksu. Outoa.
Se hunajan tuoksu, niin. Sen lähde oli minulle itsellenikin yllätys. Viime keskiviikkona ostin kaksi tulppaanikimppua, keltaisen ja fuksianpunaisen. Punainen päätyi keittiöön, keltainen olohuoneeseen, ja viimeksimainittu tuoksuu hunajalta. Punainen tuoksuu vain tulppaanilta. Tai miltä nyt tulppaani, kasvihuoneessa kasvatettu, tuoksuu. Hieman maalta, hieman kasvilta, hieman ei-miltään.
Kirjoittaminen on karkaamassa otteesta. Oikeammin sanottuna kirjoittamisen taito. Sanat pyrkivät pakoon, eivätkä lauseet halua muotoutua sellaisiksi kuin yritän niitä saada. Pitäisi kirjoittaa enemmän, nysväämisen sijasta, mutta mutta. Nysvääminenkin on niin hyväksi hermoille, ja sitä on paljon helpompi tehdä. Rakentelen ison osan vapaa-ajastani kaikenlaisia miniatyyrijuttuja, mutta niistä on enemmän toisaalla.
Kirjoittamisesta siis. Mielenkiintoista miten se on nyt jäänyt niin taka-alalle, vaikka ennen se oli minulle henki ja elämä. Enemmänkin.
Pitää kai näppäillä enemmän tänne, jospa se siitä taas. Olisiko ollut enneuni. Ja se, joka uniansa uskoo, saa pelätä varjoaan.
---
Pitäisi siivota. Aurinko paistaa näinä aikoina suoraan olohuoneeseen, ja palauttaa ikävällä tavalla maanpinnalle: ei täällä niin siistiä ollutkaan. Kunpa joku muu siivoaisi.
Kirjaröykkiöitä siellä ja täällä, suurin osa omia, joitain toisen, joitain kirjaston. Ne ovat tehneet invaasion tänne. Niitä olisi vielä kaksi pahvilaatikollista mummin vintillä, lisäksi ne lapsuuden kuva- ja satukirjat, jotka minun toivottiin ottavan mukaani. Sitten joskus.
Pitäisi kai ostaa kunnollinen kirjahylly, vaikka kyllä tuo vielä palvelee. Ihan hyvin.
Elleivät nuo kirjat päätä ryhtyä lisääntymään hallitsemattomasti. Siltä se kyllä toisinaan vaikuttaa, kun katsoo niiden määrää.
---
Taustalla soi Aknestik. Tätä kuunneltiin joskus yläasteella ja yhdellä muuttomatkalla sitten myöhemmin. Jotenkin kummasti iskee vieläkin. Jotenkin tulee vieläkin ikävä. Vekkupeipe ei kuitenkaan koskaan tätä lue, mutta jos jostain ihmeellisestä syystä joskus lukee, niin terveisiä. Kuuntele joskus Aknestikkia ja muista meikäläinen. Kyllä kuvasta vielä tunnistaa.
Aamuyöllä, unessa, nuo kaksi asiaa sekoittuivat, ja näin omituista unta. Unessa aloitin jälleen uuden pienoisromaanin kirjoittamista, ja sen aloittava teema oli hunajan tuoksu. Outoa.
Se hunajan tuoksu, niin. Sen lähde oli minulle itsellenikin yllätys. Viime keskiviikkona ostin kaksi tulppaanikimppua, keltaisen ja fuksianpunaisen. Punainen päätyi keittiöön, keltainen olohuoneeseen, ja viimeksimainittu tuoksuu hunajalta. Punainen tuoksuu vain tulppaanilta. Tai miltä nyt tulppaani, kasvihuoneessa kasvatettu, tuoksuu. Hieman maalta, hieman kasvilta, hieman ei-miltään.
Kirjoittaminen on karkaamassa otteesta. Oikeammin sanottuna kirjoittamisen taito. Sanat pyrkivät pakoon, eivätkä lauseet halua muotoutua sellaisiksi kuin yritän niitä saada. Pitäisi kirjoittaa enemmän, nysväämisen sijasta, mutta mutta. Nysvääminenkin on niin hyväksi hermoille, ja sitä on paljon helpompi tehdä. Rakentelen ison osan vapaa-ajastani kaikenlaisia miniatyyrijuttuja, mutta niistä on enemmän toisaalla.
Kirjoittamisesta siis. Mielenkiintoista miten se on nyt jäänyt niin taka-alalle, vaikka ennen se oli minulle henki ja elämä. Enemmänkin.
Pitää kai näppäillä enemmän tänne, jospa se siitä taas. Olisiko ollut enneuni. Ja se, joka uniansa uskoo, saa pelätä varjoaan.
---
Pitäisi siivota. Aurinko paistaa näinä aikoina suoraan olohuoneeseen, ja palauttaa ikävällä tavalla maanpinnalle: ei täällä niin siistiä ollutkaan. Kunpa joku muu siivoaisi.
Kirjaröykkiöitä siellä ja täällä, suurin osa omia, joitain toisen, joitain kirjaston. Ne ovat tehneet invaasion tänne. Niitä olisi vielä kaksi pahvilaatikollista mummin vintillä, lisäksi ne lapsuuden kuva- ja satukirjat, jotka minun toivottiin ottavan mukaani. Sitten joskus.
Pitäisi kai ostaa kunnollinen kirjahylly, vaikka kyllä tuo vielä palvelee. Ihan hyvin.
Elleivät nuo kirjat päätä ryhtyä lisääntymään hallitsemattomasti. Siltä se kyllä toisinaan vaikuttaa, kun katsoo niiden määrää.
---
Taustalla soi Aknestik. Tätä kuunneltiin joskus yläasteella ja yhdellä muuttomatkalla sitten myöhemmin. Jotenkin kummasti iskee vieläkin. Jotenkin tulee vieläkin ikävä. Vekkupeipe ei kuitenkaan koskaan tätä lue, mutta jos jostain ihmeellisestä syystä joskus lukee, niin terveisiä. Kuuntele joskus Aknestikkia ja muista meikäläinen. Kyllä kuvasta vielä tunnistaa.
sunnuntai 26. helmikuuta 2006
Liian monta pulua
Ostin perjantaina CD-levyn. Olin viikonlopun paikassa, josta ei löydy CD-soitinta, joten en voinut kuunnella sitä. Äsken laitoin sen tämän tietokoneen CD-asemaan, ja huomasin ostaneeni kopiosuojatun levyn. Kone soittaa sitä moitteettomasti, ei siinä mitään. Ainoa ongelma on se, että tässä taloudessa ainoa keino soittaa levyjä muulla välineellä kuin tietokoneella on soittaa niitä stereoihin kytketyllä DVD-soittimella. Stereoiden molemmat CD-asemat ovat hajonneet vuosia sitten. DVD-soitin on mallia halpa, eikä suostu soittamaan kopiosuojattuja levyjä. Levystä riippuen ne eivät toimi myöskään auton musiikinkuunteluun tarkoitetussa systeemissä.
Jotta voisin kuunnella ostamaani levyä muualla kuin tässä työhuoneen koneella, joudun kiikuttamaan sen 500km päähän veljelleni, joka purkaa kopiosuojauksen ja polttaa levystä minulle kopion - itselläni kun ei ole polttavaa CD-asemaa.
Saadakseni kuunneltua rehellisellä rahalla ostamaani levyä, joudun syyllistymään laittomuuteen (tai tässä tapauksessa houkuttelemaan veljeni rikoksen poluille, mikä kai tekee tästä kolme kertaa tuomittavampaa) enkä kuitenkaan käytä levyä mihinkään laittomaan tarkoitukseen. En tee siitä piraattikopioita hämärille markkinoille, en jaa levyn kappaleita P2P-verkoissa (koneellani ei edes ole moiseen vaadittavaa sovellusta) enkä käytä sitä muutenkaan väärin. Yritän vain nauttia musiikista.
Korjaan. Ei toimi soitin moitteetta. Joka kerta kun avaa uuden ohjelman, kappale jää ju-ju-ju-jumiin.
Niinpä niin - ei levyssä eikä oheisena tulleessa ohjelmassa ole vikaa, koneeni on vain liian hidas. Olisi miellyttävää, jos se otettaisiin huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Ihmisillä on oikeasti koneita, joissa on vain 128mb keskusmuistia, ja siitäkin näytönohjain vie noin kuudesosan.
---
Suomi sitten hävisi sen pelin. Henkilökohtaisesti se ei heilauta maailmaani suuntaan eikä toiseen. Tuntuu vain jotenkin absurdilta tämä tilanne. Olympialaiset. Jääkiekon loppuottelu. Vastakkain Suomi ja Ruotsi. RUOTSI! Kaikista niistä maista. Jotenkin kornia. Eikä se häviökään, kunhan olisi ollut vain joku toinen maa. Kaikenkaikkiaan kuitenkin oli hienoa, että Suomi pääsi niin pitkälle. Onnittelut.
---
Viikonloppuna eräs ystäväni päätti perusteellisen harkinnan jälkeen näyttää poikaystävälleen ovea. Jotenkin hämmentävää. Ei siis ystäväni päätös, vaan noin yleisellä tasolla se, että alle vuoden kuluessa ainakin kolme tuttavapariskuntaa on päätynyt eroon. Onko juomaveteen lisätty jotain epämääräistä, vai miksi kaikki nyt yhtäkkiä ovat päättäneet laittaa hopeat jakoon?
---
Tahdon pois täältä. Matkalla pisteestä A pisteeseen B huomasin siinä välillä olevan pisteen C kohdalla, etten halua tänne. Haluan jonnekin muualle, vaikka jäädä siihen pisteeseen C. (Ehkä kesällä päädyn pisteeseen D tuonne rannikolle, mutta se on vielä niin epävarmaa, ettei siitä puhuta.) Mutta edelliseen ajatukseen palatakseni, tahdon pois täältä. Täällä on liikaa ihmisiä, liikaa taloja, liikaa liikennettä, liikaa onnettomia, liikaa onnellisia, liikaa puluja, liikaa rakennustyömaita ja liikaa katuja. Ihan liikaa kaikkea. Kaikkea pitäisi olla kohtuudella, ei liikaa.
En minä oikein täällä viihdy. Ei ole kavereitakaan. Se kai se tässä pahinta on, juurettomuudessa.
Jotta voisin kuunnella ostamaani levyä muualla kuin tässä työhuoneen koneella, joudun kiikuttamaan sen 500km päähän veljelleni, joka purkaa kopiosuojauksen ja polttaa levystä minulle kopion - itselläni kun ei ole polttavaa CD-asemaa.
Saadakseni kuunneltua rehellisellä rahalla ostamaani levyä, joudun syyllistymään laittomuuteen (tai tässä tapauksessa houkuttelemaan veljeni rikoksen poluille, mikä kai tekee tästä kolme kertaa tuomittavampaa) enkä kuitenkaan käytä levyä mihinkään laittomaan tarkoitukseen. En tee siitä piraattikopioita hämärille markkinoille, en jaa levyn kappaleita P2P-verkoissa (koneellani ei edes ole moiseen vaadittavaa sovellusta) enkä käytä sitä muutenkaan väärin. Yritän vain nauttia musiikista.
Korjaan. Ei toimi soitin moitteetta. Joka kerta kun avaa uuden ohjelman, kappale jää ju-ju-ju-jumiin.
Niinpä niin - ei levyssä eikä oheisena tulleessa ohjelmassa ole vikaa, koneeni on vain liian hidas. Olisi miellyttävää, jos se otettaisiin huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Ihmisillä on oikeasti koneita, joissa on vain 128mb keskusmuistia, ja siitäkin näytönohjain vie noin kuudesosan.
---
Suomi sitten hävisi sen pelin. Henkilökohtaisesti se ei heilauta maailmaani suuntaan eikä toiseen. Tuntuu vain jotenkin absurdilta tämä tilanne. Olympialaiset. Jääkiekon loppuottelu. Vastakkain Suomi ja Ruotsi. RUOTSI! Kaikista niistä maista. Jotenkin kornia. Eikä se häviökään, kunhan olisi ollut vain joku toinen maa. Kaikenkaikkiaan kuitenkin oli hienoa, että Suomi pääsi niin pitkälle. Onnittelut.
---
Viikonloppuna eräs ystäväni päätti perusteellisen harkinnan jälkeen näyttää poikaystävälleen ovea. Jotenkin hämmentävää. Ei siis ystäväni päätös, vaan noin yleisellä tasolla se, että alle vuoden kuluessa ainakin kolme tuttavapariskuntaa on päätynyt eroon. Onko juomaveteen lisätty jotain epämääräistä, vai miksi kaikki nyt yhtäkkiä ovat päättäneet laittaa hopeat jakoon?
---
Tahdon pois täältä. Matkalla pisteestä A pisteeseen B huomasin siinä välillä olevan pisteen C kohdalla, etten halua tänne. Haluan jonnekin muualle, vaikka jäädä siihen pisteeseen C. (Ehkä kesällä päädyn pisteeseen D tuonne rannikolle, mutta se on vielä niin epävarmaa, ettei siitä puhuta.) Mutta edelliseen ajatukseen palatakseni, tahdon pois täältä. Täällä on liikaa ihmisiä, liikaa taloja, liikaa liikennettä, liikaa onnettomia, liikaa onnellisia, liikaa puluja, liikaa rakennustyömaita ja liikaa katuja. Ihan liikaa kaikkea. Kaikkea pitäisi olla kohtuudella, ei liikaa.
En minä oikein täällä viihdy. Ei ole kavereitakaan. Se kai se tässä pahinta on, juurettomuudessa.
torstai 23. helmikuuta 2006
Omituista
Huomasin tässä jokin aika sitten omituisen tavan, asia jonka teen aina samalla tavalla sitä sen kummemmin miettimättä, ilman järjellistä syytä. Istun bussissa aina vasemmalla puolella, menosuuntaan katsottuna. Aina. Paitsi pahimmassa ruuhkassa, jolloin saan yleensä vain seisomapaikan.
Koko sen ajan, jonka olen opetellut liikkumaan paikallisliikenteellä, olen tehnyt noin. Olisi hauska tietää mistä syystä.
Kumpi aivopuolisko oli se taiteellinen? Vasen? Tai sitten oikea.
---
Liimasin pieniä hopeanvärisiä korunosia kiinni helmiin ja pikkuruisiin purjerenkaisiin. En selitä mitä ne ovat, jokainen voi vapaasti arvailla. Aivokirurgin kädet vaativaa työtä. Ja minulla on ikuisesti krapulaiset kädet, syyttä suotta vapisevat. Ei pahasti, mutta kuitenkin.
---
Posti oli taas loistanut. Kadotti ystävän lähettämän kirjeen. Asia selvisi vasta nyt, ja tuo tapahtui jo aikaa sitten, joten en taida kehdata mennä postikonttoriin ja rähistä. Eikä se niiden virkailijoiden vika tietenkään ole. Mistä voisi laittaa tulikivenkatkuiset terveiset?
Sitä vain tuntee itsensä niin järkeväksi, kun kyselee ihmiseltä että jokos siellä harkitaan jälkikasvua, ja saa kuulla että joo, erosimme tuossa jo hetki sitten. Nolostus. Mutta mistä minä voin tietää sen kun kirje, jossa asia kerrotaan, on kadonnut matkalla.
---
Äh. Pitäisi mennä.
Koko sen ajan, jonka olen opetellut liikkumaan paikallisliikenteellä, olen tehnyt noin. Olisi hauska tietää mistä syystä.
Kumpi aivopuolisko oli se taiteellinen? Vasen? Tai sitten oikea.
---
Liimasin pieniä hopeanvärisiä korunosia kiinni helmiin ja pikkuruisiin purjerenkaisiin. En selitä mitä ne ovat, jokainen voi vapaasti arvailla. Aivokirurgin kädet vaativaa työtä. Ja minulla on ikuisesti krapulaiset kädet, syyttä suotta vapisevat. Ei pahasti, mutta kuitenkin.
---
Posti oli taas loistanut. Kadotti ystävän lähettämän kirjeen. Asia selvisi vasta nyt, ja tuo tapahtui jo aikaa sitten, joten en taida kehdata mennä postikonttoriin ja rähistä. Eikä se niiden virkailijoiden vika tietenkään ole. Mistä voisi laittaa tulikivenkatkuiset terveiset?
Sitä vain tuntee itsensä niin järkeväksi, kun kyselee ihmiseltä että jokos siellä harkitaan jälkikasvua, ja saa kuulla että joo, erosimme tuossa jo hetki sitten. Nolostus. Mutta mistä minä voin tietää sen kun kirje, jossa asia kerrotaan, on kadonnut matkalla.
---
Äh. Pitäisi mennä.
sunnuntai 19. helmikuuta 2006
Aloitetaan vannomisella ja päädytään puhelinnumeroihin
Älä koskaan vanno mitään.
Onneksi en vannonut kenellekään. Itselleni. Itselleen annetut lupaukset saa syödä, ne maistuvat oikein hyvältä kun ne marinoi lievässä itseinhossa. Ripottaa suolaa päälle ja nauttii kylmänä.
Vannoin ettei koskaan, koskaan päiväkirjaa. Sitä paperista.
Ostin kovakantisen tyhjän kirjan.
Totesin, ettei koskaan julkista muistikirjaa. Sitä ykkösistä ja nollista koostuvaa.
Ryhdyin julkaisemaan mietteitäni kotisivuillani, tosin sensuroituina ja takautuvasti.
Lupasin, etten ala pitämään reaaliaikaista päiväkirjaa.
Loin hetki sitten itselleni tunnukset tänne.
Se siitä.
---
Teinidepressio.
---
Katselin hakuohjelmalla ihmisten puhelinnumeroita. En kenen tahansa, en minä niin outo ole. Sentään. Kavereiden, tuttavien, niiden joista ei mitään ole kuulunut. Eikä monellakaan enää ollut sama puhelinnumero.
En tiedä mitä ajattelisin.
Jos vaikka kokeeksi en mitään.
Onneksi en vannonut kenellekään. Itselleni. Itselleen annetut lupaukset saa syödä, ne maistuvat oikein hyvältä kun ne marinoi lievässä itseinhossa. Ripottaa suolaa päälle ja nauttii kylmänä.
Vannoin ettei koskaan, koskaan päiväkirjaa. Sitä paperista.
Ostin kovakantisen tyhjän kirjan.
Totesin, ettei koskaan julkista muistikirjaa. Sitä ykkösistä ja nollista koostuvaa.
Ryhdyin julkaisemaan mietteitäni kotisivuillani, tosin sensuroituina ja takautuvasti.
Lupasin, etten ala pitämään reaaliaikaista päiväkirjaa.
Loin hetki sitten itselleni tunnukset tänne.
Se siitä.
---
Teinidepressio.
---
Katselin hakuohjelmalla ihmisten puhelinnumeroita. En kenen tahansa, en minä niin outo ole. Sentään. Kavereiden, tuttavien, niiden joista ei mitään ole kuulunut. Eikä monellakaan enää ollut sama puhelinnumero.
En tiedä mitä ajattelisin.
Jos vaikka kokeeksi en mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)