Isojalka

Ihmettelin tuossa eilen iltasella, että miten isot jalat tuolla Isosiskolla muka oikein on. Kun vaatekoko sillä on enimmäkseen 80cm, joitakin 86cm on käytössä mutta ne nyt roikkuvat päällä miten sattuu. Mutta sukkahousuista jopa 90cm on muka liian pieni - jalkaterän osalta. Jos sukkikset ovat mallia vauvaosasto, ne ovat tuolle rimppakintulle erittäin passelit muuten, mutta niiden kärkiosa on aivan liian pieni. Kantapää on jalkapohjan alla. Sama päti niin kokoon 80 kuin 90cm:kin. Jos ne ovat 80cm mallia lastenosasto, niissä on edelleen liian pieni kärki, ja vyötärön saa vetää kainaloihin. Reisistä ja sääristä ne eivät juurikaan joudu edes venymään. Vauvasukkahousuissa koot loppuvatkin sitten tuossa 90cm:ssä. Ostin yhdet lastensukkikset kokoa 90cm mutta niissä on niin pitkät lahkeet että jäivät kaappiin odottamaan tulevaa.
Voiko tuolla typykällä olla jotenkin isot jalat ikäisekseen ja muuhun kokoon verrattuna? Jos äitinsä käyttää siroa 37:aa ja isällä on normi 42/43, niin ei kai täällä kuitenkaan mikään hehtaarilapikas pitäisi geeneissä olla? Ja kun se muuten on tuommoinen sirommanpuoleinen - tarkat mitat saadaan huomenna 1,5v neuvolassa.

Mitä ihmettä minä tuolle puen kohta päälle? Mikään pitkikset ja sukat -viritys ei tule onnistumaan, neiti kiskoo sukat jaloistaan välittömästi tai ainakin vartin sisään. Meillä on kylmät lattiat, joten paljain varpain ei kulje kukaan, saati sitten tuo Isosisko jolla on muutenkin aina jääkylmät jalat ja kädet. Äitiinsä tullut, kun taas Pikkuveli on ihan kuin isänsä: heti sillä on hiki.

Kivaan aikaan tuli tämä sukkahousuongelma. Olisi ollut edes kesä.

Kirppismyynnin anatomiaa

Tämä päivä on täyteen buukattu. Pitää mm. käydä tyhjentämässä kirppispöytä, jota pidettiin äitimuorin kanssa pari viikkoa ja jonka avulla yritin päästä eroon tarpeettomista vaatteista. Menekki oli aika mielenkiintoista näin jälkikäteen analysoituna.
Kaupaksi meni mm.
- silkkihuivi
- muoviset nukkekodin kalusteet (joku räpelsi laatikkoa jo kun laitoimme tavaroita!)
- 5 avaamatonta pakettia naisten aluspöksyjä
- toppi josta ajattelin ettei tuota ainakaan kukaan osta
- neljät verhot jotka pistin lähinnä kokeilumielessä myyntiin
- 90cm leveän sängyn helmalakana.

Myymättä ovat tietojeni mukaan ainakin
- siisti ja vähän käytetty villakangastakki (hinta 4e, onko tuo liian kallis?)
- kolme paria vähän käytettyjä kenkiä kokoa 37 (á 2,50e pari)
- kankaita.

Ja minä luulin että nämä listaukset olisivat menneet juuri päinvastoin. Noh, oppia ikä kaikki, ensi kerralla sitten myyntiin kaikki sellainen josta kuvittelee ettei tuota kukaan tarvitse. Ne nimittäin tekivät nyt parhaiten kauppansa. Muori oli samaa mieltä myytyään mm. pussillisen koristekiviä, jotka laittoi ihan huumorilla pöytään mukaan.
Jäin voitolle muutaman euron, hinnoittelin tuotteet halvoiksi. Tarkoituksena kun oli päästä eroon ylimääräisestä kamppeesta eikä niinkään tahkota rahaa. Muori jäi voitolle useita kymppejä, mutta sillä olikin pääasiassa neuletuotteita. Ja jämälangat muuten menivät myös kuin kuumille kiville.
Täytyy yrittää keväällä uudestaan.

Maanantaina käytin typykän rokotuksella. Sikainfluenssarokotuksesta selvittiin onneksi sillä, että tyttö valitteli jalkaansa illalla muutamaan otteeseen. Huh. Kun sitä kuulee kaikista kauheista kuumeiluista ja lentsuista jälkioireena, onneksi selvitiin vähällä.

Tekniikan ihmeitä ja laiskuutta

Olen kironnut kameramme alimpaan kuumaan paikkaan. En ole lukuisista yrityksistä huolimatta saanut siirrettyä kuvia sieltä tietokoneelle - eihän siellä olekaan kuin mm. melkein 4kk ajalta kuvia tuosta nuoremmasta ipanasta. Joita jo mummukin kyseli että eikös siitä saa yhtään paperikuvaa. No ei ole saanut kun kuvat jumittavat kamerassa.
Samasta syystä myös harrastusjutut ovat olleet kuvattomia.

Äsken yritin taas. Meillä on tässä pöytäkoneessa kiva litteä näyttö, jonka sivusta löytyy pari USB-porttia. Toisessa on kiinni mokkula ja toinen on ollut vapaana pidemmän aikaa. Ei kun kamera kiinni siihen ja kuvia siirtämään. Tutulla tuloksella. Systeemi ilmoittaa häiriötä joko kytkennässä tai virransaannissa, eikä siirrä. Kameran virtavalo on sammunut vaikkei sen akku voi olla tyhjä kuten joskus kuvia siirtäessä on ilmennyt. Jossain välähtää ja kytken kameran piuhan keskusyksikön USB-porttiin. Lähtee siirtämään. Eikä ilmoita virhettä. Sitä on ollut niin laiska ettei ole viitsinyt kontata lattianrajaan laittamaan piuhaa edes kokeeksi kiinni.

Mahtaako tässä olla syy miksi myös mokkula katkoo yhteyttä tuon tuostakin...?

--

Ipanat kasvavat kuin rikkaruohot. M on ihan eri poika kuin vielä 3,5kk sitten, ja V touhottaa touhottamistaan. Äitillä on hermo kireällä mutta kai me hengissä pysytään vaikka välillä kiristääkin. Selvittäis tuon joulun yli ja mielellään helmikuun ohi niin sitten helpottaa. Kaamosmasennus, tiedetään jo vanhastaan milloin lakkaa ahdistamasta. Ainakin vähän.

Länsirintamalla jotain uutta

Harrastelen käsitöitä aina joskus. Painotukseltaan ne keskittyvät ompeluun, ja enimmäkseen vielä nukkekokoisiin. Melkein nukkekokoista se viimekertaisinkin edusti, ompelin V:lle mekon. Lasten vaatteita on mukava ommella, kappaleiden hallinta on helppoa. Harmittaa oikein kun ei ole enempää mahdollisuuksia istua ompelukoneen takana, sen verran helposti saisi persoonallisia vaatteita noille pienille. Tämänkin ompelu vaati hieman natsina olemista jotta sain tarpeeksi aikaa...

Materiaali on ihan tavallista printtipuuvillaa, ostettu joskus keväällä ajatuksella "vielä tästä tytölle jotain tulee". Siitä tuli sitten 80cm mekko, kaava on muokattu Käsityölehden nro 11-12/06 olleesta kaavasta. Takana nepparikiinnitys.



Tämä oli lähinnä koeversio, varsinainen mekkokangas on retrohenkistä kukkasamettia. En ihan kylmiltäni uskalla lähteä tuollaista "arvokkaampaa" leikkelemään, joten tein sitten koekappaleen. Hyvä oli että tein, alkuperäisessä mekossa mm. pääntielle oli tehty pukemista helpottava halkio jonka muutin, sekä helman mitta oli aivan liian lyhyt tytölle. Sitä paikatakseni ompelin helmaan tuon röyhelön, joka ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. Sitten laitoin vielä eteen koristenapit, ja mekosta tuli ihan luokattoman söpö. Omasta mielestäni.

Muutoin arki menee samaa väsyttävää rataansa. Loppusyksy ja alkava talvi vetävät mielen matalaksi, siihen kun lisätään arjen loppumaton pyykki-tiski-vaipanvaihtorumba ja rikkonaiset yöt niin voi hohhoijaa. Avauduin poitsun neuvolassa vähän tästä elämän ihanuudesta, ja nyt käyn kerran viikossa keskustelemassa jonkun päähoitajan kanssa. Kyseisen ihmisen ammattinimike on jäänyt epäselväksi, mutta nuppiasioita hoitaa työkseen. Tiedä häntä onko siitä mitään hyötyä, ei se tätä uupumusta muuksi muuta.

Näyttää talvelta

Eilen rupesi satamaan lunta joskus iltapäivällä. Tänä aamuna sitä on viitisen senttiä, ja kaikki näyttää tosi oudolta. Ei tuo kyllä tule pysymään, postilaatikolta aamun lehteä hakiessa huomasin että suvilunta se on ja koivun oksilta tippuu vesipisaroita. Ilma oli kalsean kostea, ei tarjennut nollakelistä huolimatta hytkyttää vaunuja ilman toppatakkia. Pakko kai se tuo talvi on lusia ennen kevättä.

Olen vähän väsynyt. Yöunien määrä jää nykyään noin viiteen tuntiin, huonona yönä neljään. Huonoja on enemmän kuin hyviä. Päivät tuntuvat niin pitkiltä, kun herää neljältä ja seuraavan kerran pääsee nukkumaan illalla kymmenen jälkeen. Etenkin ihmisestä, joka tarvitsee kahdeksan tuntia yöunta jotta kykenee mihinkään. Ja nyt pitää kyetä kaikkeen kahden pienen kanssa. Onneksi M on tietyiltä osin helpompi lapsi kuin V saman ikäisenä - nukkuu vaunuissa ulkona pitkät pätkät ilman hyssyttelyjä. Joskus joutuu käydä laittamassa tutin suuhun ja hetken hyssyttää, mutta muuten nukkuu. En jaksaisi jos pitäisi vielä sylissä nukuttaa, tai tainnuttaa syöttämällä. Nyt nukahtaa unille ilman mitään vippaskonsteja - päiväunille vaunuihin ja yöunille omaan sänkyynsä. Tutti riittää, ja yötä varten kapalointi. Teen kaikkeni jotta niin jatkuisi.

En käsitä miten jotkut saman ikäisten lasten äidit ehtivät myös harrastaa - ja blogata harrastuksestaan ja elämästään. Onko niillä mies kotona vai miten? Minulla menee aika tasan tarkkaan kotitöihin - nyt on hetki vapaata kun M nukkuu ja V on isänsä kanssa reissussa. Muulloin en edes kuvittele ehtiväni mitään, kun ensin olen klo 6-17 välisen ajan yksin lasten kanssa ja sen jälkeen pitää hoitaa kauppa-asioita ja kotiasioita - pyykkejä on turha yrittää lajitella kun V on hereillä. Ja nukkuakin pitäisi. Onko joillain ihmisillä enemmän tunteja vuorokaudessa vai miten ne sen tekee?
(Näköjään olen niin väsynyt etten enää osaa kunnolla kirjoittaa näppiksellä. Virheitä tulee enemmän kuin ehdin korjata.)

Uusi osoite, vanha huttu

Ei oikein toiminut enää tuon vanhan osoitteen kanssa tämä bloggaaminen. Ei ole toiminut kunnolla sen jälkeen, kun nimi vaihtui naimisiinmenon myötä ja sitä mukaa sähköposti. Olin kytkenyt blogin vanhaan postiin, ja se aiheutti liikaa värkkäämistä jokaisen kirjoituksen yhteydessä. Niinpä näin paremmaksi ottaa uuden osoitteen, uudesta alusta saati paremmasta tasosta ei silti välttämättä puhuta...

Jos löysit tänne tiesi niin tervetuloa, ja otahan tuosta virtuaalinen kaffekuppi kera suklaakakkupalan kouraasi!

Ehkä samalla kertaa on tullut aika jättää hyvästit vanhalle nimelleen, ja blogata rehellisesti omalla etunimellään. Hipi on muutenkin jo kotvasen aikaa ollut poistumassa takavasemmalle, joten jääkööt nyt hyvästit villille nuoruudelle lopullisesti. Johanna tervehtii.

Jaarittelut jatkukoot. Yritän saada vanhan blogin kirjoitukset siirrettyä tänne, mutta toistaiseksi se on jäänyt yrityksen tasolle (Bloggerin taholta). Ohjelma siirtää, siirtää ja siirtää muttei valmista saa. Saisihan nuo manuaalisesti mutta on sitä parempaakin tekemistä, sanoo hän ja lähtee kurkkimaan ovenraosta onko M herännyt vaunuissaan. Meillä ei vieläkään ole itkuhälytintä joten raollaan oleva ovi toimittaa sitä virkaa. Vähän vain meinaa olla kylmä kun ulkona tuulee ja välillä tulee räntää vaakasuoraan. Mutta vauva viihtyy vaunuissaan mainiosti. On ne outoja otuksia. M ei nuku sisällä päivällä millään, mutta onneksi nukkuu vaunuissa ilman hytkyttelyjä jopa 4 tuntia. V ei tuon ikäisenä nukkunut kuin sylissä pieniä pätkiä. Onneksi lapset eivät ole koskaan samasta muotista.

Sirkustirehtöörinä

Osasin vähän kuvitella mitä olisi elämä kahden pienen kanssa, mutta yllätti se kuitenkin. V kiukuttelee ehtimiseen, tosin sitä tapahtui jo ennen Nököä, joten ei sinänsä uutta. Nökö on vielä siinä vaiheessa, että ruokaa mahaan ja unta kuuppaan, kiitos ei muuta. No kuiva vaippa olisi ihan kiva, mutta menee se vähän märälläkin. Mahavaivoja on ollut enemmän kuin V:lla koskaan yhteensä, en silti syytä D-vitamiinia koska ne alkoivat jo ennen sen antamista. Viime yö oli ihan luksus, syöttöherätykset klo 02.00 ja 05.00 ja viimeisen herätyksen jälkeen torkku-kitinä-parku-torkku-linjalla sitten johonkin kahdeksaan asti. Yhtenä yönä tuo kitinä-rumba alkoi kahdelta ja jatkui aamuun saakka. Allekirjoittanut oli hieman sekaisin kun puuroa keitteli. Maha kitisyttää, muuten pieni nukkuu todella levollisesti kiitos tiukan kapalon. Isomummun vanhasta lakanasta tuli todella loistava kapaloliina kun sitä vähän lyhensi. (Ja nyt kuuluu kahdesta sängystä älämölöä yhtä aikaa.) Sirkustirehtööri kuittaa. 

Jo!

Kyllä se sitä itseään sitten lopulta oli. Nökö-poika syntyi keskiviikkoaamuna klo 8.29, pituutta herralla oli 49,5cm ja painoa 3530g. Raskausviikkoja oli ehtinyt kertyä 40+2, joten ei ihan siskonsa veroinen täsmällisyydessä.

Jokohan?

Jokohan tässä kohtapuoliin tulisi muutosta tilanteeseen? 40+1 ja ihan kypsä olo. Supistaa, ei supista... Jännäksi menee, tuleeko lähtö vai ei.

Edelleen olemme Nökön kanssa samassa nahassa. Minä olisin jo valmis jakautumaan, mutta Nökö ilmeisesti ei halua muuttaa. En minäkään kyllä haluaisi, jos tuleva sänkyni olisi täynnä tavaraa. Siellä pitävät vielä majaa niin kantoliina kuin makuupussi, mobilesta puhumattakaan. Ja samaan aikaan en sittenkään halua vielä tätä pientä pois mahasta. On ollut sellainen puhe, että jos se kaksi lasta olisi meille sopiva määrä, niin tämä olisi sitten se toinen ja viimeinen raskaus. Jotenkin samalla kertaa helpottava ja haikea ajatus - ei enää koskaan tätä. Vaikka molemmat raskauteni ovat olleet ns. helppoja, niin en voi sanoa 100% nauttineeni niistä. En kyllä ymmärrä miksi vallalla on se käsitys, että raskaudesta saisi vain nauttia, kun ei se nyt niin nautinnollista ole jos esimerkiksi jalat ovat turvoksissa siinä määrin että ainoa jalkaan sopiva kenkä on Crocs-kopio, sekin niukin naukin aamupäivästä. Onneksi tuli ostettua moiset kumitekeleet pihakengiksi. Niillä on ravattu kylilläkin koko kesä. Tyylikkään kirkkaan pinkit, vieläpä. Sointuvat erittäin hyvin naamavärkin väriin, joka näillä lämpötiloilla on nenänpieliä lukuunottamatta melko pinkki. Nenänpielet ovat jostain syystä kalvaan valkeat. Voisi kuvitella että verenpaine on taivaissa, ja niinhän se neuvolan mittarikin väittää. Kotimittarin antoi täti sieltä, ja tuomiolliset lukemat ovat olleet luokkaa 120/75 näin kotosalla mitattuna. Kukaan ei koskaan ota huomioon sitä, että pahimmassa tapauksessa neuvolaan mennessä työnnän mukanani V:aa rattaissa. Ylämäkeen täältä meiltä katsottuna. Ja aulassa odotellessani juoksen samaisen ipanan perässä, kerään lattialle leviteltyjä tavaroita ja stressaan siitä mitä tuleva paineiden mittaus näyttää.

Arvatkaa muuten onko hiki? Minulla kun ei normaalisti ole koskaan kuuma, öisinkin nukun peiton alla, toisin kuin T. Viime yönä heräsin puoli kuudelta ilman peittoa, T nukkui peitto korvissa. Ja minä nukun avoimen ikkunaluukun alla. Oli vähän kuuma vieläkin. Aineenvaihdunta ihan sekaisin. Ja ajatuksenjuoksu. Ja arvatkaa montako kertaa olen tätä ipanaa unissani tehnyt? Hyvin harjoiteltu on puoliksi valmis...

Viikko

Laskettuun aikaan on nyt sitten viikko. Tänään alkoi 40. viikko, ja ilmeisesti sen kunniaksi on ollut joitain etiäisiä. Mies vannotti eilen että tämä päivä pitää pysyä yhtenä kappaleena, heillä on töissä iltapäivällä vähän palaveria josta ei oikein voisi olla pois - koskee jotain T:n työjärjestelyjä ja sen semmoisia mahdollisten isyysvapaiden takia. En luvannut mitään, tässä on pari päivää ollut kivuttomia supistuksia ja illalla ne sitten muuttuivat säännöllisiksi ja hieman juiliviksi, samanlaisia oli silloin kun V alkoi tehdä tuloaan. No, eivät ne järin tuskallisia olleet koska nukahdin niistä huolimatta vain herätäkseni hetkeä myöhemmin siihen, että joku talouden kolmesta kännykästä piiputtaa tyhjenevän akun takia. T ei tuollaiseen herää, joten sain könytä vielä etsimään ja mykistämään T:n työpuhelimen. Joutavaa. En muutenkaan ole kännyköiden suurin ihailija (jos ihmisellä on kännykkä niin miksi sen oletetaan olevan 100% ajasta tavoitettavissa?) ja nuo yölliset piipahtelut ovat ehken rasittavimpia. Niissä on ihan tarkoituksella se äänettömyys-toiminto.

Noin muuten asumme keskellä kaaosta. V levittää lelunsa ympäri taloa, ja siinä sivussa kaiken muun mahdollisen mainoksista vaatteisiin. V:n vaatteet ja vaipat ja muut tarvikkeet olivat yli vuoden lipastossa, kunnes tyttö keksi että ne voi kiskoa niistä laatikoista ulos ja kantaa pitkin asuntoa. Lipasto on nyt tyhjä ja tavarat vaatekaapissa, jota ipana ei ainakaan vielä ole keksinyt aukoa. (Jos keksii niin kahvat voi sitoa narulla yhteen - ei aukene ei.) Muutenkin kaikki, mitä ei ole ruuvattu tai liimattu kiinni, löytyy jostain ihan muualta. Suosikkipaikaksi on kehittynyt ns. irrallinen astiakaappi, jossa on alaosassa muutama laatikko. Jos on haukku tai uniriepu hukassa, niin sieltä niitä ensimmäisenä kannattaa metsästää.

En sattuneesta syystä jaksa kerätä tavaraa sitä mukaa kuin tyttö sitä levittää, joten entinen siisteysintoilija on joutunut antamaan periksi. Kai tämä joskus menee ohi?

On kyllä hauska seurata miten tuollainen pieni ihminen oppii koko ajan uusia juttuja. Eilen huomasin, että synttärilahjaksi saadun laulavan madon toimintaperiaate oli valjennut. Ensin pitää painaa jalkaa, ja kuunnella jokin "äänitehoste". Sitten pitää painaa samaa jalkaa uudelleen ja vehje soittaa jonkin melodianpätkän, kuten tuikituikitähtönen. Lapsi istui lattialla ja paineli jalkoja systemaattisesti aina sävelmän loputtua uuden kuullakseen. Ei se ihan tyhmä ole :)

Kadonnut ja löytynyt

Kiroavat aina naisen logiikkaa. Että kun ei siitä ota kiinni, ei päästä eikä hännästä, kun ei siinä muka sellaisia ole. En tiedä teistä, mutta miehen logiikka se vasta outoa onkin, siltä osin kuin sitä on. Meillä on pidempään ollut kadoksissa vaunujen sadesuojus, jonka kaiken todennäköisyyden mukaan pitäisi olla jossain lastenhuoneessa. Kun siellä kerran on kaikki muukin ipanasälä. No ei ole löytynyt. Varmaa oli vain se, että tässä asunnossa se on, hypistelin sitä nimittäin hetki muuton jälkeen. Silloin se majaili vaununkopassa, josta löytyi myös yksi yhdistelmien ratasmuotoon kuuluva irto-osa, jonka puuttumista ei edes ollut huomattu. (Olin kyllä ihmetellyt miksi kaikilla muilla se kuomu näytti erilaiselta kuin meillä. Nyt näyttää samalta.) Se vaununkoppa sittemmin muutti varastoon odottamaan Nököä, ja eilen tuli mieleen että jospa se sadehuppu joutui sinne vahingossa, vaikka olin ottavinani sen pois kopasta ja laittavinani sisälle jäävien tavaroiden kasaan. Kävin varastossa, meinasin saada kopan päähäni mutta en löytänyt sadehuppua. Kirosin että jo on *kele, pitääkö tässä ostaa uusi. Eivät ihan halpoja ole, varalta jo katselin.

Äsken siivosin vaatehuonetta. Nostelin epälukuisen määrän nyssyköitä sieltä lattialta, kun alinna näytti yhtäkkiä paljastuvan jotain tummansinistä ja ruttuista. Se sadesuoja! Se oli nakattu lattialle ja päällä oli noin metrin korkeudelta kenkä-, vaate- ja liinavaatepussukoita. Ihmekään kun ei sitä löytynyt mistään.

Enkä muuten ollut minä joka pinosi sitä tavaraa vaatehuoneeseen silloin muuton jälkeen, kun ne piti jonnekin saada. Millä ihmeen logiikalla tuollainen käyttöesine on nakattu alimmaiseksi, kysyn vaan? Miehen logiikalla? Jollain muulla, millä? 

Täystuho

V:sta on kehittynyt varsinainen täystuho. Kun jalat kantavat minne neiti haluaa, mutta järki ei päätä pakota, on kyseessä pelottava yhdistelmä. Hellannappuloihin ylettyy vaivatta, tai ainakin jos vähän varvastaa, samoin kirjahyllyyn. Kaikki missä on poikkipienoja on ilmeisesti rakennettu ihan vain pienen iloksi, kiipeilyä silmälläpitäen. Ja kun etäisyyttä lattiasta on vain reilu puoli metriä, ehtii sieltä kerätä kaiken pienen roskan (ai meillä muka jotain ylimääräistä lattialla?) ennen kuin äidin tai isän valvova silmä ehtii sen nähdä, saati käsi kopata talteen. Onneksi kaikkea ei tarvitse ensimmäisenä tunkea suuhun, vaan sitä voi useimmiten tulla ensin esittelemään vanhemmille jotka sitten kiittävät kauniisti ja jemmaavat roskat parempaan talteen. Yksivuotisneuvolassa täti ihmetteli kun V kiikutti leluja korista minulle ja isälleen, sanoi etteivät vielä tuossa iässä yleensä kovin mielellään luovuta leluja toiselle. No, V:n kehitys nyt muutenkin menee ihan omia polkujaan. Nauratti kun saimme jonkin vihkosen, jossa oli lapsen kehitystä 1-2 ikävuoden aikana. Takaa löytyi listaus eri taidoista, ja kohdassa 18-24kk lukee jotenkin näin "poimii lelun lattialta kaatumatta" ja "kantaa isojakin esineitä kompastumatta". Hieman on tyttö keskiarvoa edellä, kun kantaa melkein itsensä kokoisia laatikoita jo nyt, ja leluja on nostellut siitä asti kun oppi kävelemään. Puhetta ei sitten vieläkään tule, että jossain se aina tasoittuu. Tosin, vaikkei puhetta tule niin vaatia tuo ipana kyllä osaa. "Ännäääää" kuuluu heti kun V haluaa jotain mikä on omien rahkeiden ulottumattomissa. Ja kovalla äänellä. Ja usein. Ei jää tarkoitus epäselväksi. Anna heti tänne! Hetihetiheti! Miksei oo jo! 

Ja kun useimmiten haluttu objekti kuuluu luokkaan "ei sovellu pienille lapsille" seuraa korviahuumaava parku. Lapsi on kuin olisi jotain suurta ja hirveää tapahtunut, parhaimmillaan jopa vuodattaa krokotiilinkyyneleitä niin että heikompi heltyisi. Vaan ei äiti. Julma äiti. Melko julmaksi sitä tuntee itsensä, kun joka toinen sana on EI tai jalostuneempi muoto EI OTA, EI SAA KOSKEA. Pakko se kuitenkin on. Kuka niitä rajoja sitten viiden vuoden päästä yhtäkkiä uskoo, jos siihen asti saa tehdä mitä haluaa? Mieluummin aloitetaan nyt jo. Jahdataan ipanaa kielletystä paikasta toiseen ja hoetaan eiei.

Onneksi itse olen melkoisen hyvässä kuosissa, joten jahtaaminen käy ongelmitta. Raskausvaivoja ei närästystä lukuun ottamatta ole vieläkään, tosin pari päivää kärsin ilmeisesti liitoskivuista. Se oli kyllä pitkälti itseaiheutettua, sunnuntai-iltapäivä vierähti konepäivillä epätasaisessa maastossa kävellen ja osittain rattaita työntäen. Autolle kävellessä tunsin itseni hitaaksi ja kipeäksi ankaksi, ja sama meininki oli vielä maanantaina. Nyt ei tunnu enää missään. Ilmeisesti se maaston epätasaisuus vaikutti noin paljon, ei vastaavasta tasamaalla käyskentelystä tuollaista ole seurannut. Kumartuessa tosin joskus toivon, että Nökö älyäisi viimeinkin ruveta laskeutumaan sen mitä tässä vaiheessa kuuluisi ollakin (edelleen epätavallisen ylhäällä), kun lyhytselkäisellä ihmisellä meinaa tila loppua vaikka pieni vauva kuulemma on tulossa. Pieni mutta edelleen korkealla, kumartuessa pieni takapuoli painaa inhottavasti kylkiluita. Tai ainakin toivon että se edelleen on takamus, joka tuossa kylkikaaren alla tuntuu. Semmoista muljuntaa on välillä, etten kyllä ihmettelisi vaikka olisi keksinyt kääntyä.

Pitäisi järjestellä tulokkaan vaatteet, mutta en saa aikaiseksi. Luotan siihen, että ei tämä ennen laskettua aikaa synny - ja jos syntyy, niin sitten sävelletään. Näillä geeneillä pitäisi tulla hitaita ja täsmällisiä lapsia. Paino sanalla pitäisi. V oli kyllä täsmällinen syntymäpäivänsä suhteen, mutta mikä ihmeen hyppygeeni sillä on? Lapsi nimittäin muistuttaa epäilemättä mummuaan ja enoaan siinä, että jos jostain puhutaan niin sen pitää tapahtua heti - isänsä ja äitinsä kyllä voisivat vielä vähän tuumailla. Vaarikin oli todennut joku päivä, että ei ole kyllä vanhempiinsa tullut tämä lapsi. Paras esimerkki oli se, kun sunnuntai-iltana totesin ääneen, että taitaa olla ipanalla kylpyilta - en edes siinä muodossa että V menee kylpyyn, vaan ohimennen jokseenkin muodossa "pitäis tuon lapsen varmaan kylpeä tänään". Mitä teki V? Juoksi pesuhuoneen ovelle, ja kun se avattiin, meni sinne ihmettelemään. Sitten tuijotti minua syyttävästi että ei näy kylpyammettakaan vielä, miksi äiti huijasit? 

10% hakee edelleen paikkaansa

Tämä "muuton jälkeinen aika" tuntuu vähän venahtavan ja kärsivän inflaation terminä. Nurkissa kuuhistelee edelleen purkamattomia laatikoita, joissa on ei-niin-kiireellistä tavaraa. Kirjoja, CD- ja DVD-levyjä, muuta sekalaista sälpettä. Taulut majailevat sängyn alla jonne ne puskettiin kiireessä piiloon etteivät jää jalkoihin. Vaatehuoneen lattia on täynnä pussinyssyköitä, joista osan suunta on kirpputorille. Kaikki nuo oli tarkoitus käydä läpi kunhan tähdellisemmät tavarat on saatu paikoilleen. Läpikäymättä ovat vieläkin. Ketään ei kiinnosta. Itse en päivisin pysty tekemään niille mitään ilman pikku apuria joka kyllä mielellään purkaisi ja levittäisi tavaraa pitkin taloa. (Sitten kun niitä tavaroita kokoaa takaisin, tulee hirveä raivohuuto. Mistä lie ipana temperamenttinsa perinyt...) Eikä noille levyille ja kirjoille ole edes paikkaa. Meillä oli T:n kotona jemmassa yksi hyllykkö, johon ainakin kirjojen ja mm. ompelujuttujeni oli tarkoitus tulla, mutta olimme iloisesti unohtaneet että T otti hyllyn käyttöön ja lastasi sinne kirjoja sun muuta. Ei siis paikkaa noille edelleenkään. Hyllykauppaankin pitäisi mennä, kun ei kierrätyskeskukselta ainakaan vielä ole sopivaa löytynyt. 4H pitää täällä kierrätyskeskusta, josta on meille kyllä löytynyt lampunvarjostinta ja muuta kivaa, muttei sitä tarpeellisinta. (Pussipäiviltä mm. roudasin kassillisen vaatteita ihan kierrätysmielessä, ompelen niistä nukenvaatteita. Eurolla sai muovikassillisen, kolmella eurolla jätesäkillisen vaatetavaraa. XL-kokoisessa miesten kauluspaidassa on valtavasti hyvää kangasta uusiokäytettäväksi.)

Asunnon seinät ovat siis edelleen autiot. Tämä näyttää jotenkin puoliasutulta, kun mattoja on liian vähän ja seinillä on vain tyhjää. Suunnitelmissa oli laittaa olohuoneeseen hyllytasot seinille levyjä varten, mutta ei niitäkään ole kukaan ostanut. Varsinainen CD-hyllykkö saa odottaa varastossa siihen, että jälkikasvu ymmärtää ettei niitä hyllyjä ole tarkoitus tyhjentää vaikka niissä tavaroita onkin. Saa nähdä milloin tuo tapahtuu. Siihen asti olemme näköjään ilman musiikkia ja elokuvia. Ei suuri menetys, sillä emme ole mitään varsinaisia viihteen suurkuluttajia. Itse kyllä tykkään kuunnella levyjä, mutta enimmäkseen autoa ajaessa, kotona riittää taustahälyksi radio. Elokuvia olen tainnut katsoa viimeksi Tampereella yli kaksi vuotta sitten. Hyllyssä on useita vielä sellofaaniin pakattuja elokuvia. Ei vain jaksa keskittyä, luen mieluummin hyvää kirjaa. Sitä ei ole pureksittu valmiiksi. T ei niin levyistä perusta, usein autossa jätän radion CD-asetuksille ja jos T sillä ajaa siinä välissä, on päällä radio kun hyppään ratin taa seuraavan kerran. Paitsi J. Karjalaisen levyä tuo näköjään oli kuunnellut. Myönnän, musiikkimakuni on vähän omituinen. Elokuvista se piittaa vielä vähemmän, joten meidän viihde-elektroniikkamme koostuu minun opiskelijaboksiini ostamasta mankasta (siinä on muuten vielä C-kasettipesäkin!) ja DVD-soittimesta joka maksoi huikeat 49e joskus vuosia sitten. Mitä niihin rahaa sijoittamaan kun käytössä nuokin ovat ihan hyvät. Paitsi ettei tuota DVD-soitinta ole edes kytketty televisioon tällä hetkellä... Se on se kun jää tuo 10% tavaroista laittamatta muuton jälkeen. Mietin vain, että kertaantuukohan se niin, että joka muutossa jää 10% tavaroista laatikoihin niihin edellisen muuton 10% lisäksi? Muutama muutto vielä ja pakkaaminen vähenee huomattavasti, sen kun nostelee purkamattomat laatikot autoon.

Oikeasti odotan kauhulla milloin seuraava muutto kolkuttelee ovella. Tämä talo on kuulemma vuokranantajalla seuraavana remonttilistalla. Toivottavasti niillä ei ole rahaa ruveta remontoimaan lähimpään kolmeen vuoteen.

Sillisalaattilasta terveisiä

On pitänyt kirjoittaa useammasta aiheesta. Yhtään riviä en ole saanut edes luonnokseksi asti, ja nyt ne kurjat ovat jo kaikonneet pääkopasta. On vähän niin kuin pidellyt kiirettä, uskoisitteko? Kaikki lähti siitä, kun T lueskeli pari viikkoa sitten yhtä nettipalstaa, ja totesi että yhteen lähikuntaan ollaan vissiin perustamassa uutta yritystä ennen Keski-Suomessa toimineen firman konkurssipesän päälle. No, toimeliaana ihmisenä otti ja soitti kyseisen perusteilla olevan firman toimitusjohtajalle, jaaritteli aikansa ja sai lupauksen, että loppuviikosta soittelevat aikaa työhaastatteluun. Tuli perjantai, eikä virastoaikaan ollut vielä puhelua tullut. Se siitä. Vaan puoli viiden jälkeenpä soikin puhelin, ja haastatteluaikaa sopivat tiistaille. Tiistaina (kolmen tunnin haastatteluiden ja "tehdaskierrosten" jälkeen) ilmoitti puhelimitse minulle, että menee huomenna töihin. Ja että palkkaakin tulisi muutama satanen enemmän kuin uskallettiin arvioida etukäteen.

Meikäläinen jäi sitten heps heittäen tytön kanssa kaksin kotiin, hiukan tässä on ollut totuttelemista 4kk kestäneen "yhteishuollon" jälkeen. Onneksi arki on helpottunut siltä osin, että nykyisellään lapsen kanssa on jonkinasteista kommunikaatiotakin sen yksinpuhelun sijaan, jota kesti arviolta 11kk. Reilu kuukausi sitten huomattiin, että vaikkei tyttö puhu eikä juuri edes yritä* niin kyllä se puhetta ymmärtää. Nykyään jos kitinä alkaa käydä luokattomaksi, voi kysäistä että "otatko maitoa?" ja jos tytöllä on jano, vastaukseksi saa hokeman "mä-mä-mäm-mäm-mä". Sen jälkeen tyttö marssii määrätietoisesti jääkaapille ja rupeaa kiekumaan omiaan sekä roikkuu alajääkaapin ovenkahvassa. Suhteellisen selkeä viesti, että tänne sitä maitoa ja heti. (Tämä lapsi ei juo mitään muuta kuin maitoa. Ei suostu juomaan. Yritetty on viimeiset 6kk.) Kysymykseen "onko nälkä?" tulee vastauksena marssi syöttötuolille ja "meneekö V päiväunille?" vastaava käppäily pinnasängyn viereen.

*Puhe on toistaiseksi sillä tasolla, että joskus tulee "äitä" mutta ei mitään aavistusta tarkoittaako se allekirjoittanutta vai onko vain kiva hokema. Eilen kuultiin "tööttöö" kun tyttö leikki ralliratilla, josta kuuluu mm. tuollainen tööttäys. Vaikea sanoa tarkoittiko mitään.

Oma aika on siis kutistunut minimaaliseksi. Näin aamupäivisin sitä on yleensä tunnin verran, kun V nukkuu päiväuniaan, ja se aika tulee vietettyä mieluummin ihan jotain muuta tehden kuin tietokoneella istuen. Tämä kone on sellainen aikasyöppö ettei mitään rajaa, varsinkin jos rupeaa klikkailemaan mielenkiintoisen näköisiä linkkejä auki. Olen yrittänyt harrastella vähän ompeluksia, jotain valmistakin on tullut. Kamera vain on T:lla töissä päivisin mukana, joten mitään en koskaan saa kuvattua. Iltapäivisin tämä asunto on sen verran pimeä ettei kannata edes yrittää, luonnonvaloa tarvitsisi enemmän. 

Asunto on kyllä ihan mukava, mitä nyt toisesta naapurista kuuluu ilta- ja yöaikaan sellaista meteliä, että epäilen vahvasti siellä olevan jonkinlaisen bordellin. Äänitehosteet ovat ainakin sitä luokkaa. Rasittavaa pidemmän päälle. Muuten siedettävät naapurit, eivät pidä pirskeitä tai muuta. Sauna on edelleen pesemättä, minä en tässä raskautetussa tilassani rupea kiekkumaan siellä. Ehkä viikonloppuna ohjeistan T:n kyseiseen puuhaan... Oma sauna olisi ihan jees.

Ja omat aivot, kuten tekstistä taas kerran huomaa. Tuntuu että mahassa vellovalla Nököllä on joku yhteys aivoihini; kun tyyppi kerran muljahtaa oikein kunnolla, niin ajatus katkeaa. Oliko tämä loppuraskaus näin haastavaa aikaa myös ensimmäisellä kerralla? Kiitos nyt kuitenkin edes siitä, että minulla on jokin omituinen rakenne lantion seudulla, josta johtuen lapsukainen killuu todella ylhäällä. Näillä viikoilla kun yleensä on jonkinlaista laskeutumista jo tapahtunut, niin eipä täällä vain moista näy --> ei tarvitse öisin herätä vessaan kun ei lapsen pää ole juuri napaa alempana. Jos ei V huutele yöllä niin saan nukkua yöni putkeen, ah mitä luksusta. Vastineeksi kyllä päivisin närästää, mutta se nyt on normaalia ilman raskauttakin.

Huh hulinaa

Muutto alkaa olla valmis. Mitä nyt vaatehuoneesta tulee vastaan jo ovella määrätön määrä epämääräisiä nyssyköitä, jotka pitäisi joko purkaa tai kuskata kirpputorille. (T ystävällisesti raahasi myös kirpputorilajitellut nyssykät sisätiloihin, vaikka halusin saada ne varastoon. No, olisi ehkä pitänyt merkitä ne paremmin. Oma vika.) Ja makuuhuoneen nurkassa kasa pahvilaatikoita, mm. CD- ja DVD-levyt, joille pitäisi saada hylly seinälle. Tulimme siihen tulokseen että tuollaisen vaahtosammuttimen kokoisen täystuhon vetäessä alas kaiken, mikä on alle 1m korkeudessa ja/tai kiinninaulaamaton on ihan turhaa haaveillakaan asettelevansa levyt pystytelineeseen, jossa ne ennen majailivat - silloinkin loppuajasta enää siinä ylimmässä 80cm:ssä.

Eilen ompelin makuuhuoneeseen uudet verhot, kangas on ollut olemassa jo helmikuusta asti... Jätin pätkän jotta saan sarjaan sopivat tyynyt sängyn päälle, vielä pitäisi taustakangas löytää. Kangasta kun jäi juuri sen verran, että kaksi "etupaneelia" saa, mutta taustaksi se ei riitä. Eilisellä päiväpeitteenostoreissulla yritin jo, mutta kangasosastolta ei löytynyt mitään sinne päinkään olevaa. Verhoista tuli kivat, kangas näyttää ikkunassa vielä paljon paremmalta kuin pakalla, ja siinäkin se näytti varsin mainiolta. Vähän retrohenkiset taitavat olla, mutta hillitymmällä värimaailmalla. Vihreä ei ole niin räikeä, eikä ruskea niin tumma kuin 70-luvulla. Kuviokin on pienempi ja monimutkaisempi.

Lauantaina olisi tarkoitus pitää pienet syntymäpäiväkekkerit. Miten tuo pieni voi olla jo vuoden, ihan vastahan minä arvuuttelin että ehtiikö syntyä ennen kuin passittavat osastolle verenpaineen takia. Selvästi isänsä tyttö, sen verran oli täsmällinen saapumisessaan. Saa nähdä meneekö toinen vuosi yhtä vauhdilla, ensimmäisestä on jonkin verran muistikuvia mutta viimeistään elokuusta alkaa sama sirkus alusta, höystettynä tuolla ensimmäisellä klovnilla. Mutta ensin vietetään synttäreitä, muutama vieras olisi tulossa. Ja tänään tulee kylään entinen kämppäkaverini, loistojuttu. Kohta asemalle vastaan.

Tällä hetkellä on rv 33 menossa, ja jos mahan muoto kertoo tuleeko poika vai tyttö niin ainakin nyt on ihan eri muotoinen maha kuin tyttöä odottaessa. Jonkin sortin pallo on havaittavissa, eilen peilailin sellaisessa valaistuksessa ettei vatsa erottunut lainkaan paidan alta, ja totesinkin ettei peilikuva näyttänyt lainkaan raskaalta, sivuille en siis ole levinnyt yhtään.

Jaha, neiti päätti että nyt sopii herätä yöunilta. Että puuroa syöttämään. Eihän tässä ajatuskaan pätkinyt kuin sadasti...

Luulin

etten törmäisi koskaan tosielämässä ns. "Sillä Siisti" -huusholliin. Luulin väärin. Me nimittäin epäonneksemme muutimme juuri sellaiseen. Jos luulette, että kyseisen ohjelman huushollit ovat lavastettuja, eikä niitä tosielämässä löydy, voin kertoa että olette väärässä. Täältä tosin puuttui se luokaton tavarapaljous, mutta esim. pesuhuoneen kaakelit olivat juuri niin kauheassa kunnossa kuin kuvitella saattaa. Aikaisemman käsityksen "suhteellisen siististä" ensivaikutelmasta sai pyörtää, kun ryhdyimme siivoamaan. Olimme luulleet, että jääkaapin muoviosat ovat hieman kellastuneet, ja että tiskikaapin ritilät ovat kermanväristä muovia. Nyt meillä on puhtaanvalkea jääkaappi ilman kellastunutta muovia, ja tiskikaapissakin hohtelevat lumivalkeat ritilät. Ne olivat vain uskomattoman töhnäkerroksen peitossa... Ja kun jääkaappia siirrettiin, ensivaikutelma oli että sen alta on poistettu jostain syystä (kosteusvaurio?) muovimatto, mutta kyllä se sieltä sentin vahvuisen töhnän alta kuitenkin löytyi. Samoin kuin pesuhuoneesta paljastui uudenuutukainen suihkun termostaattiosa kaiken sen saippuajäämän alta. Reippaan kuurauksen jälkeen esittelin hanaa kylään piipahtaneille vanhemmilleni, ja ilmeet olivat mielenkiintoiset: molemmat kun olivat nähneet sen ennen siivousta ja kuvitelleet sen olevan jokin häävin toimiva räpiskö... Keittiön kaappeja, vaatekaappeja ja muita komeroita on saanut hangata tuntitolkulla tuhdin Tolu-liuoksen ja mikrokuiturätin kanssa, jotta niistä on saanut irti sen kerrostuneen lian.

Vessan peilikaapista kukaan ei halua edes kuulla. Yäk.

Arvatkaapa kahdesti kuka menee huomenna kahden kokoisena ja pahan näköisenä vuokratoimistoon keskustelemaan siitä, onko tämä ihan laitaa. Allekirjoittaneella on kokemusta kolmen eri tahon ylläpitämistä opiskelija-asunnoista, yksityisestä vuokranantajasta ja kunnan vuokra-asunnoista, eikä missään ole tällaista tullut vastaan. Käsittääkseni asunto kuuluu siivota lähtiessä, eikä ylläpitoakaan saa vuokralainen laiminlyödä?

U S K O M A T O N T A siivottomuutta.

Pakkaa tavaroita - jälleen kerran

Uusi asunto varmistui eilen. Tiedossa on 83,5 neliötä rivitalosta, naurettavan halpaan hintaan ainakin jos nykyiseen vertaa; satasen halvempi kuukausivuokra - ja vesi sisältyy hintaan. Neliövuokra melkein puolittuu - tosin ei asuntokaan ole näin priima mutta siinä on sentään kolme huonetta, keittiö ja sauna. Ja vaatehuone. Ja bonuksena erillinen wc ja kylpyhuone ilman wc:tä. Mahtavaa. Minä sitten inhoan vessaa jossa käydään myös suihkussa (märät lattiat, se kostea höyry - ja aina se on varattu kun pitäisi päästä joko suihkuun tai vessaan). Otimme asunnon käytännössä sitä näkemättä, sen verran hankala olisi ollut lähteä 150km päähän katsastamaan kun päätös piti tehdä alle vuorokaudessa siitä kun ensimmäinen tieto vapaasta asunnosta tuli. Onneksi sukulaisia voi nakittaa tällaisiin tehtäviin, joten ihan sokkona valintaa ei tarvinnut tehdä. Äitini, jolla on kiitettävän samanlaiset käsitykset hyvästä ja huonosta asunnosta, kävi tarkistamassa asunnon kunnon ja totesi, että asteikolla 1-10 se asettuu noin 7 paikkeille. Riittää meille. Varsinkin kun asuntoa näyttämässä ollut kunnan talonmies totesi, että tämä on parhaasta päästä näitä vanhempia asuntoja. 30 vuotta kyseissä tehtävissä antanee jonkinlaisen kuvan talojen tasosta...

Muutamme siis kotipaikkakunnalleni ainakin joksikin aikaa. Parempi jumittaa siellä kuin täällä, sieltä on lyhyemmät matkat kummankin sukulaisiin ja kavereihin ja lastenhoitoapua tarjolla. Lisäksi se on 8000 asukkaan kaupunki, eli tuplasti sen kokoinen mitä tämä kunta. Ei meitä täällä mikään pidä, ei ole töitä edes lähialueilla. 

Edessä oleva muutto hieman hirvittää. Muuttoveteraaneja kyllä olemme, mutta koskaan aikaisemmin kuvioissa ei ole ollut pikkuipanaa. Täytyy yrittää järjestää lastenhoitaja muuton ajaksi. Lisäksi pitäisi saada lisää kuljetuskapasiteettia, sen verran on kalusteita ja muuta tavaraa taas kertynyt. Omasta takaa löytyy vetokoukullinen Hiace, ja isä saisi työpaikalta polttoainekulujen hinnalla vanhan Transitin. Vielä jos jostain saisi isohkon koppikärryn/-trailerin lainaan, niin eiköhän menisi kerta-ajolla tämä romumäärä. Velipoika jo alustavasti lupaili itseään kantoavuksi, allekirjoittanut kun ei enää kovin raskaita uskalla nostella. Tässä on sentään jo 28. viikko menossa, ja muuton ollessa käynnissä taitaa olla jo 31. viikko.

Mutta mistä nykyään saa enää pahvilaatikoita tavaroiden pakkaamiseen? Paikallisissa ruokakaupoissa kun tarjolla on enimmäkseen kurkkulaatikkoa, josta ei paljon hyödy.

Unilaboratoriosta päivää

En enää edes muista, milloin olisin nukkunut yöni yhtäjaksoisesti. Kaiketi viime keväänä? Joskus silloin, kun ei vielä tarvinnut nousta kerran yössä vessaan. Sen jälkeen ei yhtenäistä yöunta ole näkynyt. Jos ipana olisikin nukkunut aamuun saakka (mitä on tapahtunut kerran tai kaksi) niin minä olen herännyt joko syöttöaikaan sen ollessa ihan pieni tai sitten muuten vain. Tottumuksesta. Nykyisin hyvä yö on se, jos ensimmäisen kerran pitää mennä pelastamaan itsensä pinnasängyn nurkkaan juntannut lapsi vasta neljältä. Huonona yönä ensimmäinen kitinä kuuluu jo yhdeltätoista illalla.

No, ei siinä mitään, onhan se nukkunut tähän asti kahdet noin tunnin päiväunet, joten itse on päivällä saanut hengähtää edes hetken. Jälkikasvu kun on sellainen ikiliikkuja ja jokapaikan sorkkija ettei hetkeksikään voi selkäänsä kääntää kun on sormet laatikonvälissä tai äidin korvatulpat suussa. Nyt joku päiväunivaras on vienyt toiset unet. Yhdet tunnin unet puolenpäivän jälkeen, ja siinä se. En ymmärrä miten tuollainen tirppa pärjää niillä unilla iltakahdeksaan, mutta ei se nuku enempää. Ei millään. En tiedä nukkuisiko rattaissa, pakko seuraavaksi kokeilla sitä konstia että pakkaa kitisijän haalareissa rattaisiin ja käy vähän työntämässä. Joku väävälehti väitti, että kun päiväunet vähenevät niin yöunet paranevat. Sitä odotellessa. Viime yönä herätyksiä tuli nimittäin neljästi. Tyttö ei itse herää vaan vain narisee ja kitisee unissaan - joskus tunninkin yhtäjaksoisesti. Saattaa istuskella sängyssään mutta on ihan unessa. Rasittavaa. Yhtä rasittavaa kuin se, että epämääräistä kitinää on myös iltapäivästä iltaan kun väsyttää mutta ei voi nukkua. Yöunille meno on kyllä aikaistunut tunnilla, mutta pelottaa se että aikaistuuko herääminen myös, vai siirtyykö tuo nukkumatta jäänyt päiväunitunti yöuniin? Jännityksellä seuraamme. 

Testiluontoinen

Meillä paistaa aurinko, lämmintäkin taitaa olla yli viisi astetta. Joko se nyt tulisi kevät? Eilen tuuli jostain muualta kuin Siperiasta päin ja eron huomasi selvästi. Ensimmäisen ulkoilmajäätelön ostin - eskimon. Ei kyllä liian lämmin silti ollut sen jäätelön kanssa tuuskata.

(Löysin sähköpostijulkaisumahdollisuuden. Pitää kokeilla mitä tämä tekee, vai tekeekö mitään. )

Onko se enää vauva

jos se lähtee omin avuin kävelemään? Jos sillä on ikää kuitenkin vain 10kk? Mikä se on?
Tyttö päätti toissailtana, että nyt on aika kypsä tasapainon kokeiluun. Tukea vastenhan se on tepsuttanut jo kaksi kuukautta, mutta sunnuntai-iltana isänsä kanssa touhutessaan uskaltautui ottamaan askelia ilman tukea. Yhtäkkiä kuulin selkäni takaa toteamuksen "Hei, tämähän kävelee!" Käveli vielä minunkin nähteni, ja koko loppuillankin. Huvittavan jäykän ja silti huteran näköistä menoa, kun tuollainen vähän yli 70cm ihmisenalku tassuttelee. Pisimmillään taisi taittua metrin matka.
Konttaaminen on kuitenkin vielä se suosituin etenemismuoto, mutta kova on vimma päästä kävelemään. Tuesta kiinni pitäen pitää kurotella, josko yltäisi seuraavaan tukipisteeseen ilman konttaamista.
On se vain melkoista tuo opettelu.

Neuvolassakin tuli tyttöä käytettyä. Pituutta oli 73cm, painoa 8510g. Edellismittauksesta oli tullut pari senttiä mittaa lisää, mutta paino oli lisinyt vain 50g. Ei kai se tuolla syömisellä ja liikkumisella voikaan nousta, mutta jännä homma oli se, että kukaan ei sanonut mitään vaikka painokäyrä oli tipahtanut taas sinne -10 tuntumaan. Se tuntuu olevan semmoinen "normaalikäyrä"; viimeksi terveydenhoitaja nimittäin "vitsaili" että pitääkö kohta rajoittaa syömistä kun tyttö oli melkein normaalipainossa eli keskikäyrällä. Noin pienestäkö se painontarkkailu ja alipainon ihailu lähtee? Ja tyttö on todella pieniruokainen - joskus harvoin suostuu syömään vähän enemmän mutta yleensä ruokamäärä on ehkä puolet-kolmasosa siitä mitä näkee vaikkapa perhekerhossa lasten syövän. Ei tuntunut täti ymmärtävän, että vaikka minä en mikään laiha olekaan, ei se tarkoita sitä että tyrkytän lapselle ruokaa jättiannoksia koko ajan - terveydenhoitaja ei lainkaan ymmärrä huoltani siitä että tyttö todellakin syö vähän. Varsinkin liikkumiseensa nähden. Jos ruokaa on vajaa desi voi siitäkin jäädä kolmannes syömättä. Tuota lasta ei vain syöminen tai juominen kiinnosta. Ei lusikka eikä nokkamuki. Ruoka menee täysin syöttämällä, lukuunottamatta sormin syötäviä paloja, ja ainoastaan tuttipullosta voi juoda, sekin pitää tehdä sylissä maaten.

Pullosta pitäisi vissiin vieroittaa. Mutta miten raaskin, kun maidonjuontihetki on ainoa hetki jolloin tuo elohopea on edes muutaman minuutin sylissä rauhassa? Ainoa hetki jolloin pientä saa vielä pitää sylissä niin ettei se rimpuile omien touhujensa pariin on se, kun päiväunien jälkeen maitopullo hetken pitkittää sitä lepohetkeä. Helmi arjen joukossa oli se ilta, kun rauhattomalta pääsiäisreissulta palattuamme tyttö halusi vain syliin. Ihana pieni nökötti sylissä kuin vauva, pää rintaani vasten painettuna eikä ollut kiire minnekään.

Ei saa suunnitella

Meidän pitäisi tänään lähteä pääsiäisen viettoon. Jonkun kuningasajatuksen vuoksi myös auton 120tkm määräaikaishuolto varattiin tälle päivää, koska a) lukema on nyt mittarissa ja b) edellisestä huollosta on tullut jo ylikilometrejäkin. Edellinen huolto tehtiin siis ennen kuin määräkilometrit edes täyttyivät ja tämäkin olisi vastaavasti pitänyt tehdä vähän aikaisemmin. No ei siinä mitään, aikaa varatessa ilmoitti huoltomies että tunti. Tunti siinä menee. Mikäs siinä, ei tunti niin paljon tätä lähtöä viivästytä. T lähti viemään autoa ja soitti hetki sitten, että meneekin kuulemma 2-2,5 tuntia. (Plus puoli tuntia kotimatkaan.) Sen tunnin sijaan. Kun onkin joku isompi huolto tämä. Hyvin tehdyt suunnitelmat piti sitten romuttaa. Olisiko ollut mahdollista, että se huoltomies olisi tarkistanut mitä tuo määräaikaishuolto oikein pitääkään sisällään ja sitten vasta antaa aika-arviota?

Ja sitten väitetään että lapsen takia pitää varautua muuttamaan suunnitelmia, varautua siihen että ei voi lähteä silloin kun aikoi, kun se lapsi kumminkin on jotain vailla. Meillä ainakin 99% muutoksista tulee jostain ihan muusta kuin siitä että väävä* tarvitsee yhtäkkiä jotain. Ruokaa tai vaippaa. Ehkä kerran lähtö viivästyi 10min kun piti vaippa vaihtaa. Kaikki muut johtuvat ihan jostain muusta, yleensä T:n työ- tai muista jutuista. Minä ja väävä olemme hyvissä ajoin valmiina, väävä ruokittuna ja kuivissa vaipoissa, mutta miestä saa odotella milloin minkäkin puhelun tai miitingin takia.

*väävä=vauva. Tyttö hokee toisinaan pontevasti VÄÄ-VÄ. Ihan selvä vauva.

Pakko uskoa

...se alkaa olla kevät. Asuinalueen tiet ovat paljastuneet lumen alta, ja nyt tuollainen vettynyt soratie myötää mukavasti kengän alla. Kunnan kaksi isoa pyörätietä on jo käyty ajamassa lakaisin-lakaisinkoneella, ja tänään meinasi tulla hiki kävellessä kirjastoon. Musta kevyttoppatakki taitaa olla jo liikaa, mutta ei siitä vielä voi luopua. Näillä leveysasteilla takatalvi on sääntö, ei poikkeus.
Ja takapihan lumikasakin on ihan selvästi madaltunut - näkee paremmin naapurin puolelle. Eipä sillä että siellä mitään nähtävää olisi, lähinnä näkee autoista muutakin kuin katon.

Muuttoasia nytkähti taas pykälällä. T soitteli yhdestä työpaikasta, hyvin positiivinen vastaanotto tuntui olevan. Tähän mennessä ovat ostaneet tietyt suunnittelutyöt ulkopuolisesta firmasta, mutta suunnittelija omilla palkkalistoilla tuntui myös olevan kiinnostava vaihtoehto. Todennäköistä olisi päästä haastatteluunkin. Tämän kuun loppuun mennessä mahdollisesti teemme päätöksen, yhtenä vaihtoehtona nousi esille minun syntymäkotikuntaan muutto. Pienen makustelun jälkeen alan lämmetä asialle. Plussana siellä olisi mm. lastenhoitoapua saatavilla lähes 24/7 äitini toimesta. Ja halvemmat vuokrat, vaikka kunnan koko on kaksinkertainen nykyiseen verrattuna.

Menneitä ja tulevia

Joku viikko sitten telkkarin aamuteeveessä oli puhetta naimisiinmenosta ja etenkin siitä The Sormuksesta eli vihkisormuksesta. Joku kultaseppä oli esittelemässä uusia trendejä ja villityksiä, joihin kuuluivat mm. kolmiosainen sormus (kihla-, vihki- ja huomenlahjasormus yhdistettynä) ja puolison profiilin mukaan tehty sormuksen ulkopinta - sormusta jos katsoi suoraan sivulta, siinä näkyi vaikka naisen profiili. Katselin ohjelmaa haavi auki. Kaikkea sitä. Siinä vaippojen taittelun lomassa höristin korviani, kun juontaja kysäisi että mikäs on näiden vihkisormusten keskihinta nykyään. Kultasepän vastauksen kuultuani vilkaisin T:a ja sanoin, että halvallapa pääsit. Ihan ystävälliseen sävyyn. Keskihinta kuulemma oli noin 700e, ja allekirjoittaneen vihkisormus on timantiton Kalevala Korun keltakultainen Vaasan sormus, jonka hinta on kai noin 220e, vähän koosta riippuen - ja sitäkin kauhistelin että miten uskallan ikinä käyttää mitään noin kallista korua. Vihkipäivään mennessä kun kallein koruni taisi olla n. 100e maksanut kaulakoru, jonka T välttämättä halusi minulle ostaa. En oikein ole koruihmisiä, mutta tietyt Kalevala Korun korut viehättävät. Nekin sitten viettävät suurimman osan ajastaan rasioissaan kirjahyllyn laatikossa.
(Niin ja tuolla seitsemälläsadalla, minkä jotkut siis käyttävät pelkkään sormukseen, melkeinpä olisi kustantanut meidän häät ruokineen ja paikkavuokrineen kaikkineen. Tarkkaan en tiedä paljonko niihin aikoinaan rahaa meni, mutta alle tuhat euroa kuitenkin. Emme tulleet laskeneeksi.)

Kotirintamalla on rauhallista. T kävi työhaastattelussa mutta ei siitä sen kummempaa kai tullut. Muutto on taas harkinnassa, tällä kertaa on paikkakunnan vaihto suunnitteilla. Ei täällä pohjoisessa Savossa enää meille mitään ole, ei kavereita eikä töitä, ja matkat sukulaisiin sekä kavereihin ovat ihan liian pitkät. T katselee työpaikkoja tästä länteen, minä annan ehdotuksia uusiksi asuinpaikoiksi. Ehkä Kokkolaan, ehkä jonnekin muualle. Kokkola olisi lähellä muuta elämäämme. Seuraavan asunnon on pakko olla vähintään 3h+k, kaksio alkaa käydä ahtaaksi. Näissä neliöissä pärjäisi ehkä vielä vuoden, puolitoista, mutta jos muutto tulee niin samalla sitä muuttaa vähän isompaan. Ihmeen paljon tuollainen alle metrinen ihmisenalkukin tarvitsee tilaa.
Mietiskelin tuossa illalla tulokkaan asioita. Vaatteita on, samoin muutakin tavaraa. Mitä tehdä Kelan äitiysavustuksen suhteen, ottaako pakkaus (näkyi tulleen uusi) vai raha? Pakkaus sinällään on mielestäni arvokkaampi kuin tuo 140e joka rahana maksettaisiin, mutta tarvitaanko meillä kahta makuupussia tai toppahaalaria? Muille vaatteille kyllä varmasti löytyisi käyttöä, samoin kestovaipoille. Ovat jättäneet kokonaan kertakäyttöiset vaipat pois tuosta pakkauksesta, hatunnosto Kelalle. Jokainen nyt niitä löytää, mutta kestovaippoihin tutustuminen voi olla kovemman kynnyksen takana.
Seuraavalla neuvolakäynnillä kuulemma saan ne Kelan paperit, ja tuokin asia pitäisi kyetä päättämään. Eihän sillä kiire vielä ole, mutta kuitenkin joskus pitäisi tietää mitä tekee. Ja minä kun en nykyään osaa päättää edes minkä värisen tiskiharjan ostan...

Vihertää korvien välissä

Aamulla kaupasta tullessani kurkkasin postilaatikkoon. Mainostenjakajat olivat olleet näköjään ahkeroimassa jo eilen illalla, pääsisin aamukahvin kyytipojaksi lukemaan mitä kaupallisimpia tiedotteita. Piti mennä kauppaan jo kahdeksan pintaan kuten mikäkin mummeli, maito oli loppu ja mustaa kahvia en juo kovin mielelläni.
Mainosnipussa oli ehkä kevään paras mainos: Viherpeukalot -lehdykäinen. Sivu toisensa perään kukkia ja muita kasveja. Sormet syyhyten sitä lueskelin, tästä se taas lähtee. Minulla on joku viehtymys liljoihin, mutta vuokra-asunnon pihaa ei viitsi kovin paljon laitella, jos vaikka tulee muutto. Paha dilemma, jota korjatakseni paneudun ruukkukasveihin. Nyt löysin ilokseni matalakasvuiset liljat, jotka voi istuttaa vaikka isoon ruukkuun terassille tai parvekkeelle. Mahtavaa! Jotain vaihtelua tavallisiin orvokkeihin, joihin ehdin viime kesänä kyllästyä perin pohjin. Ei enää yhtään nyppimistä kaipaavaa rehua tähän huusholliin, ei pihalle eikä sisälle. Sen sijaan liljoja ja ehkä pensaskrassia, mahdollisesti joku köynnös. Eikä liian pieniä ruukkuja tänä kesänä, vaan sellaisia isoja jotka eivät kaipaa kastelua joka päivä.
Lähteeköhän tämä taas käsistä kuten kasvijuttuni yleensäkin...

Sulaisi nyt vain tuo reilun metrin vahvuinen lumipenkka tuolta takapihalta. Ja myös se puoli metriä joka ei ole katolta kinostunutta vaan taivaalta tullutta.

Eläkeläismeininkiä

Meillä on nyt T:n kotiinjäämisen jälkeen vietetty melkoista eläkeläismeininkiä. Odotetaan päiväpostia kuin kuuta nousevaa, keitellään kahvia ja pohditaan elämänmenoa. Edes villasukat eivät puutu, niitä on pakko käyttää vetoisen lattian vuoksi. Jaloissa hyörii ja pyörii tyttö, joka konttaamisen opittuaan jaksoi sitä kokonaisen päivän ennen kuin kyllästyi ja kehitti uuden puuhan. 8kk vanhana siis nousi seisomaan ja lähti kävelemään tukea vasten. Elämässä on meneillään ihan uusi apinavaiheen alku, näyttää siltä että tyttö ei todellakaan ole kiinnostunut lattiatasossa oleilusta vaan ylös on päästävä. Ja kun on ylhäällä niin mielellään vielä ylemmäs. Ilman tukea tuo ei vielä seiso, pari kertaa kyllä ihan vahingossa niin on tapahtunut. Viikonloppuna istuimme lattialla, tyttö piti kummassakin kädessä puista palikkaa ja kyynärpäillä jalastani tukea ottaen työnsi itsensä ylös. Sitten huojui siinä seisaallaan vain palikoista kiinni pidellen muutaman sekunnin. Sanoisin että melko ihme jos ei vuoden ikäisenä kävele itsekseen. Siinä sitä onkin sitten tekeminen.

Syöminen takkuilee yhä. Ehkä kerran-pari viikossa syöminen sujuu. Laadullisesti kelpaa mikä tahansa maku tai koostumus, määrä on se suurempi ongelma. Ihmettelen edelleen miten tuollainen ikiliikkuja voi pärjätä niin pienellä ruokamäärällä. Olen luovuttanut; takkuilkoon, kai tyttö on kasvanut kuitenkin. 8kk neuvolassa painoa oli 8290g, pituutta muistaakseni 70cm. Hirmuisen jäntevä ja napakka tyttö, ei kovin vauvanpyöreä enää paitsi poskista. (Miksiköhän vauvoilla ja pienillä lapsilla on yleensä palloposket vaikka muuten olisivat kuikeloita?)

Nyt on rauha maassa kun ipana vetää sikeitä pinnasängyssään, aamupäivä on ollutkin kitinää. Missään ei ollut hyvä, ei sylissä eikä lattialla, sängystä nyt puhumattakaan. Voiko tuo pieni kaivata isäänsä, joka lähti aamulla päiväksi pois?

Sitten toisesta pienestä. Tänä aamuna se potkaisi minua käteen, kun makoilin sängyssä ja laitoin käden mahan päälle. Ihan selkeä tumps tuntui kämmeneen. Aika vahva vaikka on niin pieni vielä (21. viikko menossa).

Shokki

Viime maanantaista asti meillä on eletty jotenkin epätodellisissa tunnelmissa. T:lle ilmoitettiin aamulla yt-neuvottelujen tuloksesta - irtisanominen. Sai tyhjentää työpöydän saman tien ja poistua. Ei sen kummempia selityksiä miksi juuri hän, mutta lopputulos yhtä kaikki sama. Nyt ihmetellään että mitä seuraavaksi. Jotenkin sitä oli tuudittautunut siihen uskoon, että pari seuraavaa vuotta menee samaa tasaista rataa kuin tähänkin asti, eikä mitään ihmeellisempää tapahdu (paitsi että toisen vauvan pitäisi syntyä elokuussa) mutta ei se sitten näköjään menekään niin. Edessä on todennäköisesti muutto, ei tältä seudulta enää oikein töitä saa. Sitä ei vielä osaa sanoa että minne seuraavaksi, kun on tuo yleinen työtilanne mikä on. Ihan pikkuhiukkasen ahdistaa.

No, ei pelkkää synkeilyä sentään tänne. Tyttö on ottanut jonkin ihme kehitysspurtin, ja nykyään saa katsoa ettei se kolauta pikkuista päätään minnekään. Viikon sisällä on tapahtunut valtavasti; tyttö on siirtynyt ensinnäkin ryömimisestä konttaamiseen. Ryömintä oli kuvioissa 6kk iästä lähtien, konttausasentokin löytyi ja jalat liikkuivat mutta käsien yhdistäminen liikkumiseen oli ihan mahdotonta. Viikko sitten jokin yhdistyi pääkopassa ja nyt ryömintä on so last season ettei mikään. Saman tien pitikin sitten ruveta hilaamaan itseään pystyyn mitä tahansa tarpeeksi korkeaa (muttei ehkä tukevaa) esinettä vastaan. Sohva on oikein mainio apu. Konttaamisen myötä reviirikin on ruvennut laajenemaan olohuoneesta keittiöön ja eteiseen päin. Ja lisäksi nyt tyttö pääsee istumaankin omin avuin, tämä aluevaltaus tapahtui eilen. Arvata saa onko tapahtumien johdosta ollut hieman levottomia öitä viime viikon mittaan. Viime yönä älämölöä 1,5 tunnin välein, mutta jospa tämä hiljalleen rauhoittuisi.

Elämä heittelee, ei kai tässä oikein muutakaan voi todeta.

Ulkoilua

Tämä talvi alkaisi jo riittää. Lumitilannekartan mukaan meillä on nyt lunta 25-50cm haarukassa, ihan tarpeeksi jos minulta kysytään. Enää ei tarvitsisi tulla yhtään, mutta tuleehan sitä, mielipiteistäni välittämättä. Kun lumi jäi maahan jo joskus marraskuussa, on tätä lumikautta riittänyt jo jonkin aikaa. En oikein ole talvi-ihmisiä, ulkoilukin menee niin hankalaksi. Ensin pitää päättää että lähdetäänkö vai ei, koska rattaat täytyy hakea hyvissä ajoin ulkovarastosta tuulikaappiin lämpenemään. En hirveä laittaa lasta jääkylmälle istuimelle. Sitten pitää pyntätä lapsi, joka kaikkien lasten tavoin rakastaa kukkolakkia ja kinttaita ja töppösiä ja toppalakkia ja haalaria - muttei yhtään niiden pukemista saati sitä kun ne ovat päällä. Sitten täytyy sijoittaa tilannetta inhoava ja pahimmillaan huutava lapsi rattaisiin, yrittää rauhoitella mahdollinen huuto - kuumahan sille tulee kun se huutaa - ja siinä noin kolmen nanosekunnin rauhallisessa hetkessä pukea itsensä, varmistaa että lompakko, kännykkä, avaimet ja muut mahdolliset tykötarpeet ovat mukana.
Yleensä jotain noista joutuu hakemaan olohuoneen puolelta.



Kuva on viime viikolta, kirjastoreissulla olikin odotettua kylmempi, aurinkoisempi ja tuulisempi sää, joten toppapussin läppä oli pakko nostaa ylös. Tytön mielestä koko läppä joutaisi hävitä maailmasta, ei tykkää kun näkökenttä menee olemattomiin. No, harvapa meistä tykkäisi kököttää rattaissa ilman että näkee mitään. Muutaman kuvan räpsin aikani kuluksi, oli niin koomisen näköistä kun ainoastaan silmät pilkistivät kaiken toppakamppeen seasta. Lapsiparka...

Syömisen mysteeri

Tyttö söi ensin ihan hyvin. Kaikki kelpasi mitä lusikalla suuhun laittoi, oli se kaupan purkkiruokaa tai kotitekoista. Ei ongelmia. Maito oli vähän hankalampi tapaus, mutta pienen taikinoinnin jälkeen pullo yleensä tyhjeni. Olin tyytyväinen.
En ole enää. Syömisestä on tullut jokapäiväinen taistelu. Tänä aamuna ruokaa on mennyt noin neljä teelusikallista puuroa. Ei muuta. Maitopullo ei kelvannut. Pullo ei myöskään 90% todennäköisyydellä kelpaa kun tyttö herää ensimmäisiltä päiväuniltaan (juuri sain sen nukkumaan).
Päivän ruokasaldo voi olla seuraavanlainen: aamulla muutama lusikallinen puuroa, päivällä yhtä vähän ruokaa. Iltapäivällä kelpaa pari lusikallista hedelmä- ja kasvissoseita, iltapuuron, noin 1,5dl, syö kokonaan. Maitoa menee ehkä 300ml päivän mittaan noin puolen desin määrinä. Yöpullon haluaa ja juo kaiken, 150ml.
Tätä sirkusta meillä on pidetty nyt pari viikkoa. Alan olla väsynyt ruokataisteluun. T:n syöttämänä tyttö saattaa joskus syödä koko annoksen erittäin hitaasti, mutta minun toimiessani ruokkijana suu menee kiinni. Avautuu korkeintaan huuutoa varten, mutta lusikka sinne ei enää sujahda. Alan olla myös varsin huolissani tytön kasvusta, varsinkin kun satuin lukemaan korvikepurkin taustalta sen suositusmäärät: yli 6kk ikäiselle noin 200-250ml annos 3-4 kertaa päivässä. Ei ole tuollaisia määriä täällä koskaan syöty... Sanoin jo 5- ja 6kk neuvolassa, että tyttö ei todellakaan syö päivittäin lähellekään sitä 700-1000ml maitoannosta jonka se olisi taulukoiden mukaan siinä vaiheessa tarvinnut. Kysyin määrää, koska asia vaivasi. 500ml on lähempänä totuutta, on ollut aina. Kokeilimme vähentää kiinteän ruoan määrää, mutta ei sillä ollut vaikutusta maidon menekkiin. Ja nyt tyttö ei syö kumpaakaan.

Perjantaina olin jo varaamassa aikaa yksityissektorille lastenlääkärin vastaanotolle, mutta eihän niitä täältä periferiasta löydy. Lähin olisi Kuopiossa, eikä sinne noin vain lähdetä käväisemään. Soitin sitten ensihätiin neuvolaan, ja sain tälle maanantaille ylimääräisen ajan. 8kk neuvola olisi parin viikon päästä, mutta minä en enää odottele. Yksi kasvunhidastuma riittää. Käytän tytön punnittavana ja mitattavana ja keskustelen tuosta syömisestä, seuraava neuvola kun on lisäksi lääkärineuvola ja yhtä härdelliä, ei siellä ehdi mitään puhua. Voi olla, että tämä on vain hysteeristä ylireagointia esikoisen kohdalla, kuten joku kumminkin ajattelee, mutta en halua saman enää toistuvan. Huolestuttavaa on se, että reaktiot pulloon ovat niin samanlaiset kuin rintaan (pää punaisena huutamista, pullon pois työntämistä). Voiko lapsi kieltäytyä maidosta ihan vain sen takia ettei pidä siitä?
Neuvolan terveydenhoitaja puhui jotain kalkkitipoista, kun selvitin maidon menekkiä. Niille taitaisi olla tilausta - ja olisi ollut jo pari kuukautta sitten. Silloin ei vain otettu kantaa lainkaan tuohon maidonjuontiin, vaikka asian toin julki.

En oikein ymmärrä tuota neuvolameininkiä. Oli asia mikä tahansa, tuntuu että kantana on vain odotetaan ja katsotaan, muuttuuko mikään. Eikä silti kontrolloida mitään. Edellisen kasvuepisodin yhteydessä ei olisi tullut edes painokontrollia jos en olisi sitä itse vaatinut. Oltaisiin vain odoteltu kuukausi seuraavaa käyntiä. Kuukausi on pitkä aika pikkuvauvan kehityksessä. Onkohan tämä odotetaan-ja-katsotaan -meininki yleistäkin, vai onko meillä jotenkin huono tuuri? Vai onko tämä hitaus tyypillistä savolaista elämänmenoa enkä vain pohjoispohjalaisena ymmärrä savolaisia?

Säästää paljon rahaa

Meidän oli tarkoitus ostaa uusi kannettava, entinen kun on vähän rousku. (Ja seitsemän vuotta vanha. Ei tarvinne eritellä.) Kävimme katselemassakin koneita liikkeessä asti, näytti siltä että rahaa voisi mennä noin 600 euroa. Mikäs siinä, meillä kun ei panosteta viihde-elektroniikkaan: 4 vuotta vanha kuvaputkitelkkari, halvin mahdollinen DVD-soitin, ei stereoita vaan pelkkä CD-soittimellinen radio jne. No tallentava digiboksi löytyy. Se on kätevä, voin tallentaa sarjat illalla ja katsoa päivällä kun ehdin, usein 5 minuutin pätkissä. Eihän niitä iltaisin kukaan ehdi katsoa saati jaksa niiden takia valvoa. Lapsen myötä minusta on tullut elokuvafanin sijaan sarjafani: sopivasti aineistoa katsottavaksi pätkissä, ei tarvitse joka kerta perehtyä henkilöhahmoihin - eikä yleensä haittaa jos unohtuu joku jakso tallentaa. Katson siis vain sarjoja, joissa on jokaisessa jaksossa oma itsenäinen juonensa, ja ehkä taustalla joku hitaasti etenevä pääjuoni. Kuten CSI tai Ratkaisija.

Takaisin siihen tietokoneeseen. Se oli siis suunnilleen valittuna, kun eräänä iltana pyykkikone rupesi pitämään outoa pauketta linkouksen aikana. Pauk-pauk-pauk. Ei muuta kuin ohjelma seis, luukku auki ja tutkailemaan tilannetta. Eihän siellä mitään näkynyt, epäilimme rummun kolisseen jotain vasten jonka pitäisi olla kiinni rakenteissa - kuulosti kalliilta joka tapauksessa. Sitten tuli mieleen, että koneessa lilluu jossain pesupallo. Käsikopelolla se löytyi ihan rummun sivuseinästä (päältäladattava kone). Poistin pallon ja pistin pelkän loppulinkouksen päälle. Ei pauketta. Ilmeisesti kyseinen pesupallo oli kolkattanut rummun peltiseinää vasten linkouksen tahdissa. Ei mitään vikaa tuon jälkeen. "Pyykkikone hajoaa" -mantra jäi kuitenkin kiertämään alitajuntaa.

Tästä seurasi se, että totesin T:lle uuden pesukoneen maksavan noin saman kuin uusi kannettava, että kipaisepas makuuhuoneen yläkaapille ja hae se minun vanha kannettavani sieltä, katsotaan tuleeko siitä peliä. Kahden illan taikinoinnin, kiroilun ja kolmen käyttöjärjestelmän asennusyrityksen jälkeen siinä on nyt toimiva Win2000 käyttöjärjestelmä (WinXP:n asennus kaatui kahdesti) ja se ajaa asiansa. Säästin 600e.

Tarkoituksena oli myös ostaa WLAN-purkki ja vastaanotin tuohon kannettavaan. Pari päivää päätöksen jälkeen tuli puhelinyhtiöltä kirje, jotta nostavat nettimme nopeuden 512kbit --> 2Mbit, jollemme sitten halua irtisanoa sitä parin viikon sisällä. Lakkauttavat näistä syrjätaajamista nuo 512kbit ja 1Mbit yhteydet, koska TeliaSonera on nostanut verkkovuokrat pilviin. Hintakin pompsahtaisi neljäänkymppiin kuussa. Ja meillä käytetään nettiä verkkopankkiin, sähköpostiin ja blogien sekä keskustelupalstojen luentaan, joten noin suuri nopeus on ihan rahan tuhlausta. Irtisanoimme netin. Nyt pitäisi kuun loppuun mennessä hommata joku kännykkäoperaattoreiden mainostama nettipulikka, täällä vain on vähän huonosti 3G-verkkoa. Kyllä silti joltain firmalta taisi löytyä sellainen näiltäkin nurkilta.
Säästämme suunnilleen 60-70e noiden WLAN-osien suhteen, ja noin 15/kk nettilaskussa jos vertaa nykyiseen kuukausimaksuun (25e jos tuohon kalliimpaan).

Mitähän sitä seuraavaksi säästäisi?

Minä kanssa!

Minä kanssa kun muutkin. Allekirjoittanut taipui kaverin taivutteluun ja väänsi itsellensä jonkinlaisen profiilin Facebookiin. Jos tunnet minut oikealla nimelläni, tervetuloa tutustumaan.

p.s. Pitäisi löytyä niin uudella kuin vanhallakin sukunimellä.

Immuuni vauvakuumeelle

Millainen ihminen haluaa lapsia, muttei pode koskaan vauvakuumetta? Ainakin allekirjoitanut kuuluu tähän kastiin. Minulla ei koskaan ole sanan varsinaisessa merkityksessä ollut vauvakuumetta, niin että olisin ihastellut kaikkia pikku mukuloita ja lukenut vauvalehtiä silmät kiiluen (en lue niitä vieläkään, kukkalantaa ovat).

Vauvakuumetta ei tässä taloudessa koskaan tavattu, lapsi vain tuli yhtäkkiä ajankohtaiseksi. Elämä oli suunnilleen stabiilia vaikka ne olosuhteet eivät ehkä kaikkien mielestä olleet ne täydellisimmät - meille riitti työpaikka ja vuokrayksiö. Kihloissa olimme, sovimme että jos on lapsi tulossa niin mennään sitten naimisiin. Olisimme menneet muutenkin, mutta siitä sai sopivan "syyn" järjestää häät pienellä aikataululla. En todellakaan olisi viitsinyt vuotta ennen ruveta pohtimaan mitään niihin liittyvää, 3kk oli ihan sopiva järjestelyaika.

Kun ei ollut vauvakuumetta, ei raskautta yritetty hampaat irvessä ovulaatiota tarkkaillen eikä makuuhuoneessa touhuttu kellontarkasti, enemmänkin silloin kun huvitti, enkä vieläkään tiedä missä vaiheessa minulla kenties on ovulaatio. Tällöin ei myöskään raskaaksi tuleminen ollut mikään "toiveiden täyttymys", tokihan se oli vähän yllätys kun niinkin nopeasti tapahtui jotain. Siksi olikin järkytys kun törmäsin netissä tällaiseen sivuun. Tuon sivun perusteella meillä ei olisi pitänyt olla mitään mahdollisuutta saada lasta. Miksi tällaisia julkaistaan, pelottelutarkoituksessako? Että saataisiin naiset hysteerisiksi, kuten kohta "tunne perheen sairaushistoria"? Kautta maailman sivu on lapsia tehty, pidemmän tai lyhyemmän ajan kuluessa, ilman tuollaisia "vinkkejä." Vai onko tuo ehkä huumorimielessä koostettu, kuten kohta "osta jotain seksikästä"? En tiedä itkeäkö vaiko nauraa. (Kuulemma edellämainitussa ristiriitatilanteessa kannattaa nauraa, koska nauru helpottaa oloa.)

Pidän itseäni suht järkevänä, jalat maassa -tyyppisenä tapauksena, joten otan listan huumorilla. Mutta entä jos en olisi? Olisin varmasti saanut jo viisitoista hysteriakohtausta.

Eikä sitä vauvakuumetta tullut vieläkään, vaikka kävimme katsomassa ystävättären kuukauden ikäistä poikaa. Taivastelin vain että onko meidän pääkiö muka ollut yhtä pieni? On se, todistettavasti. Lapsilla kun oli sama syntymäpituus, painossa poika veti vaivaisen 10g:n kaulan (ihan varmasti johtui siitä hiusmäärästä, uskomaton pehko, meidän tyttö näytti ihan klanilta vaikka todistettavasti on jo ruvennut kasvattamaan tummia haituvia). Päänympärys ei ollut vertailukelpoinen, perätilassa ollut poika oli syntynyt sektiolla.

Ei vieläkään kuumeen poikastakaan.

Ja taas uusi vuosi, mutta vanhat jaaritukset jatkuvat

Joulu meni, samoin uusivuosi. Joulu sujui lomaillessa, aatonaattona lähdimme ja uudenvuodenaattona palasimme sukulaiskierrokselta. Tuntuu ihan siltä että tarvitsisin lomaa. Tyttökin oli ilmeisesti sitä mieltä että oma sänky paras sänky, koskapa reissussa nukkuminen oli tappelun takana, ja päiväunet jäivät maksimissaan puoleen tuntiin. Kotiinpaluun jälkeen on tempaistu jopa puolentoista tunnin päiväunia. Amen ja hallelujaa, puolen vuoden taikinoinnin jälkeen meillä on ruvettu viimeinkin löytämään (päivä)unirytmiä *koputtaa puuta*. Päiväunia tyttö nukkuu 3-4kpl a´40min-1,5h ja yöunille se simahtaa joskus yhdeksän jälkeen.

Joulunvietto sujui kunnialla, kevyttä vierastamista oli havaittavissa. Tarpeettomia lahjoja ei tullut meille sen paremmin kuin tytöllekään, ja tytön saamissa vaatteissakin oli fiksusti kasvunvaraa. No, niistä muumiruokailuvälineistä voisin avautua, mutta en jaksa. Kysyn vain että tarvitseeko puolivuotias lusikka-haarukka-veitsi-settiä? Pistettiin laatikkoon odottamaan kasvamista. Tytön ruokailu tapahtuu muuten teräksisellä teelusikalla. Muovilusikat tarttuvat hampaisiin, kun niissä on joku kahden värin rajapinta jossa on pykälä.

Hautajaisistakin selvittiin lähes kunnialla, mitä nyt meinasivat kädet loppua kesken. Onneksi kukkalaitteen kanto saatiin delegoitua T:n sukulaistytölle. T oli kantajana ja minulla lapsi, ei siinä lapsen kanssa oikein kukkia enää kuljeta. Haalareineen 7,5kg:n pötkylä on ihan kelpo taakka. Lähdimme muun joukon mukana vielä haudallekin, vaikka olisimme voineet mennä suoraan seurakuntatalolle, kun en muistanut että sinne perälle jossa hautapaikka on, on niin tuhottoman pitkä matka kävellä (ja jäätikköä, jäätikköä tietenkin koko matkan). En liukastunut. Ihme kyllä, niillä tolppakorkokengillä.

--

Tänne tuli sitten pakkasta. Tarkoitus oli eilen lähteä kirjastoon, mutta vilkaisin onneksi lämpömittaria. -20 se näytti, aamupäivällä. Iltapäivälläkin oli vielä -16, joten jäi reissu tekemättä. Tänään oli sitten pakko käydä ostamassa kunnon talvikengät, entisiä ei käytännössä ole. Mutta mikä ihmeen syy siihen on, että naisten kengistä ei löydy kuin joko saapikasta tai nilkkuria (tai sitten mummokenkää) muttei normaalia, maiharintapaista varsikenkää? Edellämainituissa on vielä yleensä terävähkö kärki ja korkea(hko) korko jotka eivät sovellu talvisille vaunulenkeille, viimeksimainitut puolestaan ovat leveälestisiä, joita ei tämän italialaistyyppisellä jalkaterällä (kapea, matala, siro, kokoa 37) varustetun naisimmeisen kannata edes katsoa.
Totesin ettei löydy. Jouduin tinkimään arvokkuudestani ja vaihtamaan lastenosastolle. Johan löytyi. Uusissa mustissa mokkakengissäni on tosin vihreät tikkaukset, mutta uskon ja toivon ettei kukaan niitä vaunulenkeillä katsele. On niissä myös vihreä tekoturkisvuori, joka näkyy varrensuusta. Se jää lahkeen alle piiloon.

Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta lastenosastolla. Sukkien suhteen olen vakioasiakas, en stay-upeja ja sukkahousuja lukuunottamatta asioi naisten sukkaosastolla. Lastensukissa koko 36-38 on se passeli. Sopivan kapea. Naisten sukat pyörivät jaloissani - kirjaimellisesti. Ei siinä mitään, lastenosastolta löytyy yleensä myös perussukkia, mustina. En mielelläni käytä muunvärisiä. No, ostin sitten hyvässä uskossa Lindexiltä lastensukkia, noin kokoani. Mitä sainkaan? Sukkia jotka pyörivät jaloissa. Piti seuraavalla kerralla ostaa kokoa 34-36. Ihan oikeasti. Ne olivat sopivia. No ei sukissa mitään, mutta kun nykyään näyttää siltä että saan siirtyä kenkienkin kanssa lastenosastolle. Onneksi nykyään tehdään lastenkenkiä jonnekin kokoon 40 asti, niin että allekirjoittaneella on vielä toivoa pysyä kengissä.
Miksei muuten minun kohdallani pätenyt se "fakta", että jokaista raskautta kohden jalka leviää ja kengänkoko kasvaa noin 0,5 numeroa? Olisin nimittäin ilolla ottanut vähän isomman ja leveämmän jalan, jotta edes kerran elämässäni saisin avokkaat jotka pysyvät jalassa ilman nilkkaremmiä...